JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään. WSOY 2015.

”Minusta tuntuu, että yksi mies voi kääntää historian kulun pelkällä tahdonvoimallaan.”

JP Koskisen talvisotaromaanin päähenkilö on Juho Kivilaakso, aiemmin Stendahl. Hänen isänsä oli aiemmin Mannerheimin aseveli tsaarin armeijassa, mutta loikkaa bolsevikkileiriin Suomen sisällissodassa. Samalla Juho äitinsä ja sisarustensa kanssa päätyy sodan jälkeen Suomenlinnan punavankileirille.

Myöhemmin Juho löytää itsensä Mannerheimin palveluksesta. Hän pääsee omasta mielestään tärkeään rooliin natsi-Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton diplomatiassa. Toisaalta romaanissa vihjataan toistuvasti, että Juho saattaa palvella vallan toista isäntää kuin Marskia.

Isä Stendalov, nimi siis nyt venäläisittäin, ja poika taistelevat niin sodassa kuin diplomatiassa eri puolilla. Kohtaamiset isän kanssa ovat unenomaisia, usein painajaisia, ja kohtalaisen sekavia. Isän oikeasta korvasta puuttuu pala, se helpottaa tunnistamista. Tapahtumat vyöryvät kaoottisesti ja se, mikä jää, ei olekaan sitä, miltä aluksi näytti. Tämä luo tulkintaan korkeakirjallisuudelle ominaista avoimuutta: oman elämänsä kertojana Juho Kivilaakso sekoittelee dichtungia ja wahrheitia kuin Goethe aikoinaan.

Minäkertojan hahmo jää samalla epämääräiseksi ja ohueksi. Juho Kivilaakso on moderni mies vailla ominaisuuksia, jonkinlainen yhteiskunnallisten ihmissuhteiden risteys, sotilas, diplomaatti, mies, poika, rakastaja ja juonittelija. Murhaajakin.

Onko Juho Kivilaakson hahmo kritiikki nykyihmisen ulkokultaisuudesta, pintaliitäjästä, joka ajautuu kunnianhimonsa mukana sinne, missä historiaa tehdään? Voi olla. Juhossa voi myös nähdä henkilön, joka paisuttelee omaa merkitystään, tai vaihtoehtoisesti yhden pienen rattaan, joka osaltaan liikuttaa maailmanhistorian raskaita vaunuja. Koskinen kysyy, mikä viime kädessä on yksilön rooli historian suurissa tapahtumissa.

Historiasta tuttuja nimiä tekstissä vilisee, kaikkien vähänkin kuuluisampien suomalaissankarien ja kommunistiantisankarien kanssa kanssa Juho joutuu joko suoraan tai epäsuoraan tekemisiin. Mukana on myös humoristisempia hahmoja Linnan Tuntemattoman sotilaan tapaan, rokkamaista murreilmaisua myöten. Tämän voinee lukea ironisena viittauksena mainittuun klassikkoon.

Lauran ja Juhon tarina kuljettaa mukanaan intohimoa. Lauran mies on asekauppias, jonka kanssa Juho joutuu toistuvasti tekemisiin. Lauran hahmossa on dekadenssia ja opportunismia, mutta lopulta hän alkaa lotaksi. Hahmo jää silti etäiseksi eikä varsinkaan lotaksi ryhtyminen oikein avaudu.

Romaanin toinen vahva naishahmo on amerikkalainen toimittaja Vera. Hänenkin kanssaan Juho harrastaa seksiä, mutta se ei estä Juhoa kavaltamasta Veraa Gestapolle. Teoksen naishahmoilta jää kaipaamaan syvyyttä.

Juho uskoo rauhaan ja toimii sen puolesta. Sota kuitenkin tulee, jolloin Juhon viha kohdistuu syyllisiin, erityisesti Molotoviin ja Staliniin, jotka aloittivat talvisodan Molotovin ja Ribbentropin salaisen etupiirisopimuksen solmimisen myötä. Juho haluaa auttaa äitiään ja sisaruksiaan, jotka lähellä rajaa joutuvat ryssän ikeen alle. Tästä syntyy pitkiä sotakuvauksia.

Koskisen sotakuvaus on ansiokasta, joskaan sotakirjallisuus ei koskaan ole ollut tämän arvostelijan makuun. Julmuudet toimivat tehokkaana kontrastina sille, mitä Juho olisi toivonut, eli rauhalle. Sodassa ei ole mitään kaunista. Lapsena isältä opittu spartalaisten sankaruus on lähinnä romanttista haihattelua: hurmeisissa tositoimissa sodan mielettömyys vasta paljastuu.

Koskinen käyttää suoran kerronnan lomassa aikakauden lehtiuutisia, sähkeitä, dokumentteja ja kirjeitä, sekä eräänlaisia väliosioita, joissa teksti on kursivoitu ja kerronta varsin arvoituksellista, suorastaan symbolista. Kursivoidut osiot jäävät irrallisiksi ja kokonaisuuden kannalta jopa turhiksi.

Kollaasitekniikka sen sijaan ristiinvalottaa hienosti sodan kauheuksia yksilön kannalta ja diplomaattitason eleetöntä viestintää. Yksilötasolla veri ja suolenpätkät antavat kansakuntien ja niiden diktaattorien toimista aivan erilaisen kuvan kuin diplomaattitason viileät asiakirjat.

Asiat eivät koskaan mene kuten yksilö on suunnitellut. Diktaattorin vallanhimoisen haaveen voi murskata pieni sankarikansa – tai toinen diktaattori ja hänen sankarikansansa. Lopulta maailmansodissa on vain häviäjiä. Häviäjä on erityisesti suuruusharhansa valtaan joutunut yksilö.

Kuinka sydän pysäytetään kärsii muutamista valitettavista painovirhepaholaisista, jotka ovat erityisen kiusallisia kuumimman intohimon hetkellä. Oikoluku ja kustannustoimittaminen on ilmeisesti hoidettu kiireessä, kuten nykyään on valitettavasti tapana.

Parhaimmillaan romaani on sodan ja totalitarismin pohjattoman epäinhimillisyyden ja järjettömyyden kuvaamisessa. Yksilö on mitätön pelinappula maailmansodan shakkilaudalla. Koskisen suuri teema on läpeensä humaani ja kuten edeltäjänsä Ystäväni Rasputin, Kuinka sydän pysäytetään todistaa väkevästi tekijänsä noususta historiallisen romaanin taitajien kärkikaartiin. 

Antti Tuomainen: Kaivos. Like 2015.

”Me emme ajattele järkevästi siitä mitä me rakastamme.”

Antti Tuomaisen viides rikosromaani vahvistaa hänen asemaansa suomalaisen dekkarin kärkikaartissa. Tekijän jo aiemmissa teoksissaan oivallisesti ruotimia perhesuhteita ja juonitteluja maustaa läpimurtoteos Parantajasta tuttu yhteiskunnallinen teema. Veri on vettä sakeampaa, samoin lyijy ja nikkeli. Kenties jopa kulta.

Kaivoksen aihe muistuttaa Talvivaarasta tuttua politiikan, korruption ja ympäristöongelmien vyyhtiä. Minäkertoja, helsinkiläistoimittaja Janne Vuori alkaa setviä Lapissa sijaitsevan Suomalahden kaivoksen hämäriä kuvioita, joiden taustalta paljastuu vielä odotettuakin pahempia veivauksia. Toimittaja on muutenkin avovaimonsa Pauliinan kanssa helisemässä, koska jutut vievät aikaa ja resursseja perheeltä. Perheeseen kuuluu myös pieni Ella-tytär. Vuoren hajamielisyys, liiallinen keskittyminen työasioihin johtaa ikäviin tapahtumiin.

Rinnan minäkerronnan kulkee yksikön kolmanteen persoonaan kirjoitettu palkkamurhaajan tarina, joka romaanin kuluessa yhdistyy minäkerrontaan yllättävällä tavalla. Ratkaisu on sekä juonen että rakenteen kannalta erittäin onnistunut.

Tapahtumat käynnistyvät toden teolla päähenkilön kirjoitettua vapaasti assosioivan kaivoskriittisen blogin, jonka tiimoilta hän saa väkevää lokapostia, jollainen on tuttua kaikille suomalaisille vähänkin punavihreään päin kallellaan oleville toimittajille. Kun vauhtiin päästään, Tuomainen ei hellitä otettaan lukijasta.

Kertomuksen miljöö on talvinen: Dostojevskin märkä lumi ja pakkasviima piiskaavat niin henkilöhahmojen kuin lukijan kasvoja. Arkinen Helsinki elää ja hengittää jännittävän juonen käänteissä. Tekijän yhteiskuntakuvaus on terävää – aikakautemme näyttäytyy kylmässä valossa eikä se johdu pelkästään talvesta. Hyytävää pakkasta ja nietoksia sulattaa ajoittain pilkistelevä lämmin, inhimillinen huumori. Lapin karuissa kaivosmaisemissa pimeät vedet virtaavat ja luminen yö on loputon, armoton.

Henkilökuvaus on tekijällä tuttuun tapaan oivallista ja ekonomista. Niin kotona, töissä kuin ravintolassa tarina huokuu aitoutta. Hahmoissa on särmää ja pippuria, paikoitellen jopa parodisia ”Majakka ja Perävaunu” -elementtejä. Kaiken vakavuuden keskellä Tuomainen nikkailee lukijalle silmää.

Kun on toiminnan aika, kerronta on äärimmäisen tehokasta, ja tapahtumien seuraajan näkökulmasta kirjoitettuna huipennuksen hetkellä virke lyhenee iskeviksi lauseiksi. Dialogi toimii, kekseliäät käänteet seuraavat toisiaan. Palkkamurhaajan tarina rinnastuu vähitellen Janne Vuoren tarinaan niin, että kokonaisuus on paljon enemmän kuin osiensa summa. Veri vetää miehiä sinne, missä vedet ovat syvimpiä ja kalaisimpia.

Minkäänlaista saarnaamispaatosta Tuomainen ei ajankohtaisen yhteiskunnallisen sanomansa välittämiseen tarvitse, tärkein löytyy rivien välistä ja pienistä, huolella piirretyistä yksityiskohdista. Kriisiytynyt perhe heijastelee kriisiytynyttä yhteiskuntaa, läheissuhteet laajempia sosiaalisia suhteita ja hierarkioita.

Ympäristöä turmeleva kaivos toimii vertauskuvana ihmissuhteiden ytimeen, yksilön sieluun ja yksilöiden väliseen dynamiikkaan kaivautumiselle. Ihmismielen syövereistä löytyy ikäviä asioita, jotka pitää oivaltaa ja käsitellä, jos niistä haluaa selvitä. Janne Vuoren suhde läheisiinsä aiheuttaa tuskaa ja ahdistusta, mutta kaiken taustalla on rakkaus, intohimo. Sama pätee palkkamurhaajaan.

Intohimo on tärkeintä, ei ura, varallisuus, maine tai kunnia. Älyllinen rehellisyys, itsensä hyväksyminen ja kunnioittaminen, on ainoa tapa rakastaa itseään ja muita. Todellinen kutsumus – totuudenrakkaus – on asia, jota ei voi eikä pidä lakaista maton alle. Se on miehen tie. Missio. Miehen pitää tehdä, mitä miehen pitää tehdä. ”Mitä on mies, jota ei voi kunnioittaa? Ei mitään.”

Romaani on laadukkaan rikostarinan ohella ennen muuta kehityskertomus, jossa ihminen, jokamies Janne Vuori, ja se toinen päähenkilö, riisutaan alasti, saastuneita pohjavesiä myöten. Vasta tämä paljastaa syyt ja avaimet kasvuun ja tulemiseen siksi, joka on. Se on kultaakin kalliimpaa. Pimeys säteilee valoa, jos valon vain haluaa ottaa vastaan.