Oneiron.
Ονείρων.
Uni.
Laura Lindstedtin pitkään odoteltu toinen romaani alkaa dramaattisesti: nuori kaunis Ulrike saapuu outoon paikkaan, ”valkoiseen tilaan”, elämän ja kuoleman väliseen tilaan, jonnekin tuonpuoleiseen, jossa kuusi naista raiskaa hänet. Vai raiskaako? Oikeastaan kyse on jonkinlaisesta initiaatioriitistä, jossa tulokas vihitään yhteisön jäseneksi. Ulrike saa räjäyttävän orgasmin oraaliseksin päätteeksi. Tervetulotoimituksen kielipelin välityksellä suo Shlomith, laiha, sairaan näköinen nainen. Shlomith on Johtaja. Muut ovat hänen apureitaan.
Laura Lindstedtin pitkään odoteltu toinen romaani alkaa dramaattisesti: nuori kaunis Ulrike saapuu outoon paikkaan, ”valkoiseen tilaan”, elämän ja kuoleman väliseen tilaan, jonnekin tuonpuoleiseen, jossa kuusi naista raiskaa hänet. Vai raiskaako? Oikeastaan kyse on jonkinlaisesta initiaatioriitistä, jossa tulokas vihitään yhteisön jäseneksi. Ulrike saa räjäyttävän orgasmin oraaliseksin päätteeksi. Tervetulotoimituksen kielipelin välityksellä suo Shlomith, laiha, sairaan näköinen nainen. Shlomith on Johtaja. Muut ovat hänen apureitaan.
Oneiron.
Ονείρων.
Uni.
Valkoinen tila.
Onko tämä unta? Ulrike on itävaltalainen, Salzburgista, Shlomith Yhdysvalloista, New Yorkista. Missä naiset ovat? Ulriken mieleen tulee ajatus: Jumala kostaa kuolemalla. Ovatko naiset siis kuolleet? Tämä on varteenotettava teoria. Paikka, jossa he ovat, ei vaikuta taivaalta, mutta oma maailmansa se joka tapauksessa on. Valkoinen tila on arvoitus.
Muut naiset ovat venäläinen Polina, brasilialainen Rosa Imaculada, ranskalainen Nina, hollantilainen Wlbgis ja senegalilainen Maimuna.
Jokin tuntuu yhdistävän naisia. Kärsimys? Performanssintaiteilija Shlomith on aiemmassa elämässään sairastanut anoreksiaa. Paikka, jossa naiset ovat, ei tunne kipua, ei nautintoa. Shlomith nuoli Ulrikea, koska orgasmi olisi tytön viimeinen.
Vähitellen tarina alkaa avautua: naiset kertovat menneisyydestään, kohtaloistaan. Tarinan sisällä on tarinoita, niiden sisällä tarinoita, viittauksia taiteeseen, tarinoihin. Shlomith kertoo omansa, sitten Nina, sitten Maimuna. Ja niin edelleen.
Ulrike. Uusi tulokas. Tuore kertomus. Ulriken kuolema, jota hän ei muista. Hän yrittää parhaansa. Mukaan tulevat Scott Walker ja Pier Paolo Pasolini, arvostelija alkaa lämmetä nopeasti. Taiteilijanerojen ohella Ulriken tarinasta löytyvät myös Kotkanpesä, kuolema, intohimo, uskollisuus, väkivalta, uhrautuminen ja voitto.
Tarjoilijan työ maailmankuulussa matkailunähtävyydessä on nuorelle naiselle paikoitellen ikävää, mutta siitä pääsee pakoon tarinoihin, taiteeseen, kuvitelmiin, so. fiktioon. Narratiivi kerrostuu Ulriken muistojen ja haaveiden ympärille. Sen lomassa lukija tutustuu muun muassa hengityksen fysiologiaan, koska tuonpuoleisessa ei hengitetä ja asiaa pitää valaista.
Tekstin lomassa on tietenkin paljon asioita, joita ei voi käsitteellistä. Ne voi vain tuntea. Henkilöhahmoihin voi samaistua, niihin pitää samaistua. Lindstedt on luonut ne sellaisiksi, että niihin ei voi olla samaistumatta. Lukija elää päähenkilöiden rinnalla, itkee ja nauraa heidän kanssaan.
Wlbgisin tarina kertoo syöpään hitaasti kuolevasta naisesta, Ninan kaksosraskaudesta ja hänen pelostaan, että lapset ovat kuolleet kohtuun. Maimuna haaveilee kansainvälisestä supermallin urasta, mutta ajautuu huumesalakuljettajaksi ja islamistien uhriksi. Kaikkia yhdistää se, että he ovat kuolleet, mutta vasta lopussa selviää, miten se tarkkaan ottaen on tapahtunut.
Romaani on kehyskertomuksen osalta lennokasta spekulatiivista fiktiota, mutta sanoma ja pääosa naisten tarinoista realistisesti purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Tietenkin Oneironissa on selkeästi feministisen teema, jonka ympärille vaihteleva kokonaisuus kietoutuu. Silti henkilöhahmot – naiset, yksilöt, kohtalot – koskettavat lukijaa syvimmin. Rosa Imaculadan tarinaan sisältyvä dialogijakso on kerrassaan mestarillinen: päähenkilön sydämensiirto kiemuroineen on täydellinen siirto suoraan lukijan sydämeen. Kertomuksessa on pirullista satiiria, rempseää huumoria, limaista kiimaa ja inhimillistä lämpöä vaikka muille jakaa.
Romaanin narratiivi on yleisemminkin rikasta ja kertoja piikittelee välillä sulkeissa ja myös niiden ulkopuolella riemastuttavasti. Valkoiseen tilaan sijoittuvassa, Rosan tarinan ja mystisen oneiron-käänteen jälkeisessä hurjassa Ulrike-jaksossa Lindstedt paukuttaa allitteraatiolla sydämensä (tai Rosan sydämen, vaiko kenties Murilon?) kyllyydestä. Kun Ulriken äiti ja isä tulevat mukaan kuvioon, huumoria räiskyvän kerronnan sapekkuus ja vimma saavuttavat huippunsa. Lukija ajattelee: Notta jumalauta, hyvä kun ei kyydistä putoa.
Polinan tarinassa esitellään Emanuel Swedenborgin taivashypoteesi Polinan alkoholismin ja kirjallisuusinnostuksen ohella. Selittääkö oppineen ruotsalaismystikon spekulaatio tilan, jossa naiset ovat?
Entä Shlomithin tulkinnat juutalaisten helvetistä? Shlomithin performanssitaide itsessään on yhtä anoreksiahelvettiä, jonka kuvaamisessa Lindstedt onnistuu erinomaisesti. Naisen menneisyydestä löytyy myös avioliitto, kaksi lasta ja niihin liittyviä kibbutsikokemuksia. Juutalaisuuden ja anoreksian suhde ansaitsee kokonaisen luennon, Shlomithin viimeisen performanssin. Raamatullisen lukuun seitsemän törmätään tuon tuosta. Seitsemän Tuhon Enkeliä seitsenosaisessa helvetissä?
Uskonto on itsestään selvästi patriarkaalinen järjestelmä, joka alistaa niin naisia kuin miehiä oppiensa avulla. Shlomithin taide ja maailmankatsomus ovat suoraa seurausta juutalaisuudesta. Samoin, osittain, hänen anoreksiansa, hänen henkilökohtainen, itseaiheutettu helvettinsä. Aiemmin hän on kokenut samanlaisen alistamisen, yksilöllisyyden murtamisen, kibbutsissa. Molemmille hän haluaa sanoa ja sanoo haisevan vastalauseen.
Oneironin rakenne on keskivertolukijalle haastava, kenties vaikea. Se on korkeatasoiselle taideteokselle tyypillistä. Lindstedt hyödyntää kollaasitekniikkaa, mukana on useita tyylilajeja tietokirjallisuudesta ja näytelmädialogista sanomalehtileikkeeseen. Myös fontit vaihtelevat. Jokaisella näkökulmahenkilöllä on hänelle luonteenomainen kerrontatyyli, joskin ”juutalainen musta huumori” tai hieman kuluneemmin postmoderni ironia läpäisee koko romaanin. Kuolemakuvauksissa naisilla on myös omat värinsä. Mitään lopullisia vastauksia suuriin kysymyksiin saati teoksensa tulkintaan tekijä ei tarjoa eikä haluakaan: taiteen ambivalenssiin ja ristiriitoihin vihjaillaan romaanissa toistuvasti.
Vaikeudesta huolimatta teksti myös viihdyttää, erityisesti kehyskertomuksen sisäiset tarinat. Haaste kannattaa siis ottaa vastaan, nimenomaan siksi, että Lindstedt ei peräänny kunnianhimostaan vaan kirjoittaa helpon ja nopean viihteen hallitsemassa maailmassamme yhä harvinaisemmaksi käyvää syvällistä korkeakirjallisuutta.
Kirjailijan hidas julkaisutahti on jo itsessään osoitus siitä, että laatu todellakin korvaa määrän. Jos ja kun vuonna 2007 ilmestynyt esikoinen Sakset niittikin mainetta Finlandia-ehdokkuuksineen, Oneiron lunastanee paikkansa vielä sitäkin vahvemmin suomalaisen romaanitaiteen kansainvälisestä kärjessä.
Onko tämä unta? Ulrike on itävaltalainen, Salzburgista, Shlomith Yhdysvalloista, New Yorkista. Missä naiset ovat? Ulriken mieleen tulee ajatus: Jumala kostaa kuolemalla. Ovatko naiset siis kuolleet? Tämä on varteenotettava teoria. Paikka, jossa he ovat, ei vaikuta taivaalta, mutta oma maailmansa se joka tapauksessa on. Valkoinen tila on arvoitus.
Muut naiset ovat venäläinen Polina, brasilialainen Rosa Imaculada, ranskalainen Nina, hollantilainen Wlbgis ja senegalilainen Maimuna.
Jokin tuntuu yhdistävän naisia. Kärsimys? Performanssintaiteilija Shlomith on aiemmassa elämässään sairastanut anoreksiaa. Paikka, jossa naiset ovat, ei tunne kipua, ei nautintoa. Shlomith nuoli Ulrikea, koska orgasmi olisi tytön viimeinen.
Vähitellen tarina alkaa avautua: naiset kertovat menneisyydestään, kohtaloistaan. Tarinan sisällä on tarinoita, niiden sisällä tarinoita, viittauksia taiteeseen, tarinoihin. Shlomith kertoo omansa, sitten Nina, sitten Maimuna. Ja niin edelleen.
Ulrike. Uusi tulokas. Tuore kertomus. Ulriken kuolema, jota hän ei muista. Hän yrittää parhaansa. Mukaan tulevat Scott Walker ja Pier Paolo Pasolini, arvostelija alkaa lämmetä nopeasti. Taiteilijanerojen ohella Ulriken tarinasta löytyvät myös Kotkanpesä, kuolema, intohimo, uskollisuus, väkivalta, uhrautuminen ja voitto.
Tarjoilijan työ maailmankuulussa matkailunähtävyydessä on nuorelle naiselle paikoitellen ikävää, mutta siitä pääsee pakoon tarinoihin, taiteeseen, kuvitelmiin, so. fiktioon. Narratiivi kerrostuu Ulriken muistojen ja haaveiden ympärille. Sen lomassa lukija tutustuu muun muassa hengityksen fysiologiaan, koska tuonpuoleisessa ei hengitetä ja asiaa pitää valaista.
Tekstin lomassa on tietenkin paljon asioita, joita ei voi käsitteellistä. Ne voi vain tuntea. Henkilöhahmoihin voi samaistua, niihin pitää samaistua. Lindstedt on luonut ne sellaisiksi, että niihin ei voi olla samaistumatta. Lukija elää päähenkilöiden rinnalla, itkee ja nauraa heidän kanssaan.
Wlbgisin tarina kertoo syöpään hitaasti kuolevasta naisesta, Ninan kaksosraskaudesta ja hänen pelostaan, että lapset ovat kuolleet kohtuun. Maimuna haaveilee kansainvälisestä supermallin urasta, mutta ajautuu huumesalakuljettajaksi ja islamistien uhriksi. Kaikkia yhdistää se, että he ovat kuolleet, mutta vasta lopussa selviää, miten se tarkkaan ottaen on tapahtunut.
Romaani on kehyskertomuksen osalta lennokasta spekulatiivista fiktiota, mutta sanoma ja pääosa naisten tarinoista realistisesti purevaa yhteiskuntakritiikkiä. Tietenkin Oneironissa on selkeästi feministisen teema, jonka ympärille vaihteleva kokonaisuus kietoutuu. Silti henkilöhahmot – naiset, yksilöt, kohtalot – koskettavat lukijaa syvimmin. Rosa Imaculadan tarinaan sisältyvä dialogijakso on kerrassaan mestarillinen: päähenkilön sydämensiirto kiemuroineen on täydellinen siirto suoraan lukijan sydämeen. Kertomuksessa on pirullista satiiria, rempseää huumoria, limaista kiimaa ja inhimillistä lämpöä vaikka muille jakaa.
Romaanin narratiivi on yleisemminkin rikasta ja kertoja piikittelee välillä sulkeissa ja myös niiden ulkopuolella riemastuttavasti. Valkoiseen tilaan sijoittuvassa, Rosan tarinan ja mystisen oneiron-käänteen jälkeisessä hurjassa Ulrike-jaksossa Lindstedt paukuttaa allitteraatiolla sydämensä (tai Rosan sydämen, vaiko kenties Murilon?) kyllyydestä. Kun Ulriken äiti ja isä tulevat mukaan kuvioon, huumoria räiskyvän kerronnan sapekkuus ja vimma saavuttavat huippunsa. Lukija ajattelee: Notta jumalauta, hyvä kun ei kyydistä putoa.
Polinan tarinassa esitellään Emanuel Swedenborgin taivashypoteesi Polinan alkoholismin ja kirjallisuusinnostuksen ohella. Selittääkö oppineen ruotsalaismystikon spekulaatio tilan, jossa naiset ovat?
Entä Shlomithin tulkinnat juutalaisten helvetistä? Shlomithin performanssitaide itsessään on yhtä anoreksiahelvettiä, jonka kuvaamisessa Lindstedt onnistuu erinomaisesti. Naisen menneisyydestä löytyy myös avioliitto, kaksi lasta ja niihin liittyviä kibbutsikokemuksia. Juutalaisuuden ja anoreksian suhde ansaitsee kokonaisen luennon, Shlomithin viimeisen performanssin. Raamatullisen lukuun seitsemän törmätään tuon tuosta. Seitsemän Tuhon Enkeliä seitsenosaisessa helvetissä?
Uskonto on itsestään selvästi patriarkaalinen järjestelmä, joka alistaa niin naisia kuin miehiä oppiensa avulla. Shlomithin taide ja maailmankatsomus ovat suoraa seurausta juutalaisuudesta. Samoin, osittain, hänen anoreksiansa, hänen henkilökohtainen, itseaiheutettu helvettinsä. Aiemmin hän on kokenut samanlaisen alistamisen, yksilöllisyyden murtamisen, kibbutsissa. Molemmille hän haluaa sanoa ja sanoo haisevan vastalauseen.
Oneironin rakenne on keskivertolukijalle haastava, kenties vaikea. Se on korkeatasoiselle taideteokselle tyypillistä. Lindstedt hyödyntää kollaasitekniikkaa, mukana on useita tyylilajeja tietokirjallisuudesta ja näytelmädialogista sanomalehtileikkeeseen. Myös fontit vaihtelevat. Jokaisella näkökulmahenkilöllä on hänelle luonteenomainen kerrontatyyli, joskin ”juutalainen musta huumori” tai hieman kuluneemmin postmoderni ironia läpäisee koko romaanin. Kuolemakuvauksissa naisilla on myös omat värinsä. Mitään lopullisia vastauksia suuriin kysymyksiin saati teoksensa tulkintaan tekijä ei tarjoa eikä haluakaan: taiteen ambivalenssiin ja ristiriitoihin vihjaillaan romaanissa toistuvasti.
Vaikeudesta huolimatta teksti myös viihdyttää, erityisesti kehyskertomuksen sisäiset tarinat. Haaste kannattaa siis ottaa vastaan, nimenomaan siksi, että Lindstedt ei peräänny kunnianhimostaan vaan kirjoittaa helpon ja nopean viihteen hallitsemassa maailmassamme yhä harvinaisemmaksi käyvää syvällistä korkeakirjallisuutta.
Kirjailijan hidas julkaisutahti on jo itsessään osoitus siitä, että laatu todellakin korvaa määrän. Jos ja kun vuonna 2007 ilmestynyt esikoinen Sakset niittikin mainetta Finlandia-ehdokkuuksineen, Oneiron lunastanee paikkansa vielä sitäkin vahvemmin suomalaisen romaanitaiteen kansainvälisestä kärjessä.
