Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita. Osuuskumma 2015.

Tähtivaeltaja 2/2015

Jussi Katajalalta on aiemmin ilmestynyt historiallisten novellien kokoelma Leonardon rasia ja muista historiallisia tarinoita. Nyt on vuorossa rautaisannos kauhukertomuksia. Pitkän linjan tekijän varma ote näkyy molemmissa kokoelmissa eikä heikkoa lenkkiä uudemmassakaan kirjassa ole. Myös toimitustyö on tehty pieteetillä.

Kokoelman avaava Kymmenen kuvaa kuolemaan on perinteinen kauhunovelli, jossa jännite säilyy loppuun saakka. Mökillä saunomassa ja grillaamassa oleva nuorisoporukka löytää Polaroid-kameran, jolla otetuissa kuvissa näkyy outo nainen. Tunnelma tiivistyy vähitellen, kuva kuvalta, tapahtuma tapahtumalta. Kauhu on psykologista, verellä ja suolenpätkillä kirjailijan ei tarvitse mässäillä.

Vampyyritarina Verenperintö on kokoelman parhaita. Helsingissä pariisilaislähtöinen vanha, mutta nuorekkaana säilynyt verenimijä Jules kohtaa kahvilassa salaperäisen Emilian, rakastuu, ja vähitellen lukijalle paljastuu, mihin kaikkeen novellin ja kaupungin nimi viittaa. Onnistunut on myös vampyyriaiheinen niminovelli, joka sekin sijoittuu pääkaupunkiin.

Boris Hurtan ystävän sydäntä lämmittää kirjailija-aiheinen Ääni kellarissa. Konjakkikahvien ja kirjaharvinaisuuksien kyllästämän novellin ainoa vika on se, että se loppuu liian pian.

Kertomuksissa vieraillaan myös muun muassa avaruusasemalla, Antarktiksella, Tukholman metrossa ja Egyptissä, ja kohdataan ihmissusia, kummituksia, maahisia, enkeleitä, demoneja ja muita omituisia otuksia, tulevaisuutta ennustavista maalauksista puhumattakaan.

Päiväkirjamuotoisessa Egyptin yössä Katajala osoittaa jälleen mestarillisuutensa historiallisen novellin saralla. Epäluotettavan kertojan muistiin merkitsemä, muinaisia jumaluuksia ja kauhuja vilisevä tarina on muutenkin erinomaisesti toteutettu. Myös Lovecraft-pastissi Ikuisten unien loppu hulluuden vuorineen vakuuttaa.

Kokoelmassa on kolme aiemmin julkaisematonta novellia ja kaksi muualla julkaistuista tarinoista laajennettua versiota. Jussi Katajala voinee varautua Atoroxiin ja muihin palkintoihin myös jatkossa, siksi kovatasoista kummaa hänen taikanäppäimistöstään irtoaa.

Rein Raud: Rekonstruktio. Suom. Hannu Oittinen. Like 2015.

Rekonstruktion kertojaminä Enn Padrik kirjaimellisesti rakentaa neljän ihmisen joukkoitsemurhassa kuolleen Anni-tyttärensä menneisyyden uudestaan omien muistojensa ja Annin ystävien kertomuksista. Hän seuraa tyttären jälkiä Ranskaan ja kiertelee Viroa tapaamassa Koivikkoperän yhteisöstä ajoissa lähteneitä henkilöitä. Irrallisista osista muodostuu vähitellen ahdistava, mutta opettavainen tarina.

Romaanin kertojaminä on sairastunut syöpään ja tietää kuolevansa pian. Ennen kuolemaansa hän haluaa selvittää, mitä Annille tapahtui ja miksi hän kuoli.

Koivikkoperän yhteisö on oikeastaan eräänlainen uskonlahko, jonka keskeisiin hahmoihin lukeutuu Androidi-niminen mies. Hän on myös romaanin tapahtumien kannalta tärkeä henkilö.

Kertojaminän vaimo Maire ja Mairen sisar Elo ovat myös tarinan avainhahmoja, varsinkin Elon kohtalo nousee kertojan kannalta hyvin merkitykselliseen rooliin. Henkilökuvaus on traagista, taidokasta ja realistista. Tekijä luo sivuhahmotkin varmalla otteella.

Raud pohtii kerronnan lomassa uskonnollisen fundamentalismin olemusta ja syitä, joiden vuoksi yksilö fundamentalismiin hurahtaa. Samoin romaanissa kartoitetaan ihmisen yleistä tarvetta löytää elämälleen merkitys ja viitekehys. Erilaisia filosofioita, nimiä ja oppeja tarinassa vilisee turhankin paljon ja minäkertojan haastattelemien ihmisten kertomuksista rekonstruoima narratiivi on välillä väkisinkin hieman huteralla pohjalla. Kerronta lipsahtaa paikoitellen melkein metafiktion puolelle, mutta kertojan persoonapronominikommenteissa tämän asian selitteleminen alleviivaa liikaa tarinan rakentamisen (konstruoimisen) ja etäännyttävien fiktiokerrostumien ideaa.

Androidi on itseoppineena guruhahmona ja profeettana oikeastaan parodia aidoista karismaattisista saarnaajista. Yliampuvuus voi tosin olla nimenomaan tekijän tarkoitus, koska Anni ei lankea Androidin houkutuksiin vaan epäilee jo varhain miehen olevan pelkkä itseään korottava tyhjänpuhuja. Todelliselta johtajalta vaaditaan enemmän. Paljon enemmän.

Oikeastaan jonkinlainen guru tai johtaja on elämän tarkoitusta etsiville, traumatisoituneille, pettyneille ja harhautuneille idealisteille vain viimeinen – välttämätön – naula arkkuun, jolloin tarjonta kohtaa helposti kysynnän. Tästä syystä Koivikkoperän yhteisössä vierailee muitakin guruehdokkaita, joiden karisma ja sanoma eivät yhteisön johtohahmoja kuitenkaan vakuuta. Näissäkin hahmoissa on parodian makua. Lopussa todellinen keulakuva ottaa ohjat käsiinsä ja samalla romaanin salapoliisitarinaa muistuttava vyyhti purkautuu kokonaan auki.

Rekonstruktio onnistuu erinomaisesti uskonnollisen yhteisön vähittäisen eristäytymisen ja yhdenmukaistumisen dynamiikan kuvauksessa. Samoin haavoittuneen, sisältä tyhjän ihmisen epätoivoinen elämän tarkoituksen etsiminen, hapuilu, kirjaimellisesti rekonstruktio, on taitavasti kuvattu. Kun mukana on vielä sopiva annos Viron lähihistoriaa, lopputulos on onnistunut.

Monikerroksinen Rekonstruktio pitää lukijan otteessaan kalkkiviivoille asti ja kannustaa kansien sulkemisen jälkeenkin pohdiskelemaan ihmisyyden syvimpiä kysymyksiä. Yksilön elämä on ainutkertainen ja hauras, joten sitä ei kannata haaskata väärien profeettojen ja harhaisten oppien sokeaan seuraamiseen.