 |
| Kannen kuvitus: Ivi Rebova. |
Kirjan
esipuheessa antologian toimittaja Marko Hautala kertoo, että
halusi mukaan kirjoittajia, jotka eivät ole kauhun saralla aiemmin
kunnostautuneet. Ruotsalainen Anders Fager on poikkeus. Valinta on
kaikin puolin onnistunut.
Antologian avaa Virpi Hämeen-Anttilan novelli Suljettu osasto. Se kertoo vanhasta kirjastosta, johon tulee uusi johtaja. Mukana on myös ihmissuhdejännitteitä. Kriitikko ei tässä voi valottaa juonenkäänteitä, koska se olisi lukuilon pilaamista, mutta todettakoon, että muutosvastarintaa esiintyy tai tietty varovaisuus erinäisten asioiden suhteen sellaiseksi tulkitaan. Juohevasti etenevä tarina sisältää melkoisesti kauhun lajityypillisiä kliseitä vanhoista kirjoista ilkeään uuteen pomoon, mutta siitä huolimatta onnistuu. Huumoriakin on sopivasti mukana.
Essi Kummu on kryptisempi Vapaapäivä-tarinassaan. Kertomus on voimakkaan eroottinen ja kaunis, perustunnelmaltaan suorastaan haikea. Aistillisuus nostaa ihokarvoja heti alussa. Kertoja vaihtelee, kyse on tuoreesta pariskunnasta, joka asuu New Yorkissa. Tapahtumat sijoittuvat asuntoon ja kadulle. Yliluonnollinen elementti on lähes runollinen, hyvin arvoituksellinen, peräti myyttinen. Kuin uni novellin alussa.
Pariskunnan intohimoisessa – himokkaassa – suhteessa on epämukavuutta herättäviä pohjavirtauksia, joihin teksti vihjaa ensin hienostuneesti, sitten selkeämmin. Molemmilla on elettyä elämää takana. Suhde ei koskaan ole pelkästään kahden ihmisen välinen, menneisyys, tulevaisuus ja olemisen sietämätön paino ovat siinä jatkuvasti läsnä. Kaikki haavat eivät arpeudu. Intiimeinkin kohtaaminen sisältää muistoja, jotka ahdistavat ja etäännyttävät.
Naispäähenkilön nimi viittaa eeppiseen historiaan, hänen näkynsä ja paljon muutakin voidaan tulkita liittyvän hänen nimeensä. Kaikin puolin nerokas veto. Myös tapahtumapaikka saattaa liittyä kertojanaisen toistuviin näkyihin. Tai kenties rakkaus raatelee meidät kuoliaaksi.
Novellin seksuaalisesti outo ja intertekstuaalisesti rikas lopetus hipoo täydellistä, se kietoo kaiken edellä sanotun käärinliinoihin, viimeistä lausetta myöten. Jo kerrontateknisesti tämä eroottista laavaa sykkivä ihmissuhdetarina on silkkaa korkeakirjallisuutta ja monitulkintaisuus vain vahvistaa vaikutelmaa. Lukija joutuu analysoimaan, sulattelemaan, kaivelemaan – ja lukemaan uudestaan.
Novellissa on kyse parisuhteen, seksuaalisuuden, himon ja ihmisyyden syvimmistä kerrostumista. Sieltä se todellinen kauhu nousee. Syvyys kuiskaa, viettelee, hiipii, hyväilee ja lupaa. Vasta sen jälkeen se repii ihmisen kappaleiksi. Tästä ei kirjallisuus parane.
Anders Fager on antologian ainoa ulkomaalainen kirjoittaja, sen lisäksi, että hän on kokoelman toimittaneen Marko Hautalan ohella ainoa varsinainen kauhukirjailija. Satu Grönroosin suomentama Kuolema saapuu Bodskäriin alkaa toiminnallisesti lyhyen, tunnelmaa luovan alkujakson siivittämänä. Joukko kovia ruotsalaissotilaita on suorittamassa tehtävää Bodskärin kalastajakylässä Tukholman saaristossa. Miehiä johtaa salaperäinen Carter, jota näkökulmahenkilö, eliittisotilas Larsson, katsoo hieman kieroon. Fager on upottanut tekstiin hauskan viittauksen Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen.
Eliittisotilaiden lähestyessä kylää käy ilmi, että 1980-luvulle sijoittuva tarina on myös ajankohtainen rakkaan tai vähemmän rakkaan itänaapurimme vedenalaisen puuhastelun tiimoilta. Tai ainakin ruotsalaiset herkästi luulevat, että merenpohjassa viilettää ryssän sukellusveneitä, vaikka oikeasti siellä saattaa lymytä Naton sukellusveneitä, kaikuja ruotsalaisten paattien viallisista potkureista, tai jotain paljon pelottavampaa. Näitä jahteja me Kekkoslovakian lapset muistamme 80-luvulta, jolloin niille naurettiin antaumuksella. Kerran tosin Neuvostoliiton U 137 -sukellusvene ajoi ihan oikeasti Ruotsin etelärannikolla karille, joten sitä ei tarvinnut erikseen jahdata.
Fager on tämän arvostelun kirjoittajaa kolmisen vuotta vanhempi ja novelliantologian esittelytekstin mukaan entinen upseeri. Se selittää paljon: sukellusvenejahdin humoristinen luonne, sotilaallisen operaation kuvaus ja miesten väliset suhteet vakuuttavat realistisuudellaan. Tekijä on mestari tunnelman tiivistämisessä vähitellen. Tekstin rytmitys vaihtelee tarpeen mukaan; lause lyhenee, tempo nakuttaa kiivaasti toiminnan huipentuessa.
Pahuus Bodskärissä on melkein puhdasta Lovecraftiä. Jos tuntee Fagerin aiemmin suomennetut novellit, loppuhuipennuksen arvaa helposti. Se ei kuitenkaan haittaa, ei ollenkaan. Päinvastoin: sen odottaminen kannattaa. Koska novellin temaattista ydinaluetta ovat tuntemattoman pelko ja ennakkoluulot, se iskee valorakettina myös psyykemme pimeimpiin kellariloukkoihin.
Sami Hilvon Kehdosta hautaan on perinteinen tieteisdystopia maailmasta suuren tuhon jälkeen. Mukana on tyypillistä allegorista satiiria nykymaailmasta, mutta tulevaisuus ei sekään näytä hyvältä. Kertomus kärsii genrelle ominaisesta tulevaisuuden maailman yksityiskohtien korostamisesta varsinaisen tarinan kustannuksella: hahmot ja juoni jäävät toissijaisiksi miljöön ja teknologian kuvailun rinnalla. Kauhutunnelmaa ei juuri synny, joskin lopetus on nihilistinen ja sikäli ikävä. Perinteisen scifin ystävälle novelli varmasti toimii paremmin.
Satu Grönroosin Älä yötä pelkää kertoo yksinhuoltajaäidistä, joka pestautuu kotiapulaiseksi omituiselle pariskunnalle. Pieni Toivo-poika muuttaa Mariana-äidin mukana uuteen työpaikkaan. Vähitellen paljastuu, että Siri ja Ape ovat paljon kummallisempi pari kuin Mariana osasi alussa epäilläkään.
Nopeasti selviää, että vanhalla pariskunnalla on jonkinlaisia intressejä yksivuotiasta Toivoa kohtaan. Verkkaisesti etenevä tarina kietoutuu uskonnollisen fundamentalismin ja lahkolaisuuden ympärille. Marianan työsopimusta voidaan melkein ajatella perinteisenä sopimuksena paholaisen kanssa, vaikka siitä ei koidu Marianalle mitään etua. Päinvastoin.
Novellin alku jo osoittaa, että tässä kerrotaan myös jonkinlaista muunnelmaa Jeesus-tarinasta, joka tällä kertaa sijoittuu Suomeen, joskaan ei ihan nykyaikaan. Toteutus ei valitettavasti oikein vedä, tarina laahaa ja teksti on välillä kömpelöä. Kuin-vertauksia on liikaa ja niissä muutenkin toivomisen varaa.
Minäkertoja Mariana on hahmona uskottavuuden rajoilla, hänen asenteensa vaikkapa Toivo-pojan ja Saarnaaja-Apen suhteeseen ei usein ole kovin äidillinen. Myös Marianan toiminta tai sen puute vaikuttaa heikosti perustellulta tai oikeastaan sitä ei voi helposti perustella ollenkaan. Kerronnasta ei näet käy ilmi, miksi äiti ei suhtaudu pieneen lapseensa suojelevammin. Välillä Mariana on kuin lumouksen vaikutuksen alainen, välillä kertoo syöneensä pillereitä, mutta yhtäkkiä pillereiden vaikutus lakkaa, kun jotain dramaattista tapahtuu. Mariana on niin naiivi kaikesta tiedostaan ja kriittisyydestään huolimatta, että hahmona vaikuttaa kovin luonnosmaiselta. Voidaan toki ajatella, että hän on tyypillinen uskonlahkon ja karismaattisen saarnamiehen uhri, ja siten epäluotettava kertoja, mutta sen pitäisi käydä ilmi kerronnassa johdonmukaisemmin. Mariana haluaa karata, mutta mitään todellista kapinaa saati särmää hahmosta ei löydy.
Tarinassa esiintyvä Maija-hahmo on myös keskeneräisen oloinen ja väkinäinen. Hän haluaa auttaa kertojaa, mutta välillä toimii kuin vanginvartija. Mariana ja Maija halailevat ja itkevät, mutta mistään ei tule valmista. Tuntuu kuin tekijä kertoisi asioita vain kertomisen vuoksi, dramaturgisesti tapahtumia ei voi perustella, eivätkä ne tuo novelliin edes tunnelmallisesti mitään olennaista.
Sitkeä nuha selityksenä sille, miksi Saarnaaja ei haista lapsen vuoteenkastelua, on kovin heppoinen. Oikeastaan myös Ape-Saarnaaja jää henkilönä ontoksi. Hänessä ei ole sellaista pahuuden karismaa, jota tällaiselta hahmolta kaipaisi. Kun novelli loppuu, jonkinlainen pettymys jää päällimmäisenä mieleen. Aineksia parempaan toteutukseen ideassa olisi ollut. Mies (Ape) patriarkaalisena Jumalana – ydinperheen diktaattorina – on varmasti tekijän tarkoittama sanoma, mutta kerronnallisesti ja dramaturgisesti novelli ei onnistu sen välittämisessä.
Jaakko Yli-Juonikas tykittää raskaasti sisällissotakuvauksella Komentaja Kalm. Vanhahtava kieli naulaa jykevästi taiston tuoksinalla alkavan novellin välittömästi epookkiin ja samalla kerronta varsinkin dialogeissa parodioi oivallisesti äärikansallismielisiä näkemyksiä. Komentaja Kalm on hahmona kerrassaan herkullinen. Nimestä nousee mielleyhtymiä, jotka sopivat täydellisesti Kalmiin. Groteski kertomus on mestarin työtä alusta loppuun eikä se taatusti jätä kylmäksi paatuneintakaan kauhuahmattia. Vihjeitä tulevasta on sijoitettu tekstiin sopivasti, mutta vasta lopussa kiitos seisoo ja lukija palkitaan ruhtinaallisesti.
Marko Hautala on toimittamisen lisäksi kirjoittanut antologiaan novellin Varpaat. Tarina kertoo Ninasta ja Petestä, jotka ovat matkalla Etelä-Ranskassa. Nina on Peteä huomattavasti nuorempi eikä lapsensa jättänyt mies vaikuta täysin tyytyväiseltä tilanteeseen. Suhteeseen on ilmaantunut säröjä.
Nina ja Pete menevät majatalon baariin ja tapaavat siellä Alex-nimisen paikkakuntalaisen. Alex kertoo heille muinaisista luolista ja tarjoutuu oppaaksi. Nina vastustaa.
Hautala luo jännitteitä hienovaraisesti, hahmot ovat todentuntuisia ja uskottavia. Henkilöt rakentuvat ekonomisesti dialogissa, tekijän ei tarvitse turhaan kuvailla ja jaaritella. Ninan ja Peten välinen kireys ilmenee pienistä yksityiskohdista, jotka samalla kuljettavat tarinaa eteenpäin. Alex toimii katalyyttina, jollaisia on tosielämässäkin.
Ninan vastustus tarkoittaa tietenkin sitä, että he väistämättä lähtevät Alexin mukaan. Alkaa matka pimeyden sydämeen, ihmisyyden alkuaikoihin, nimettömiin pelkoihin, totaaliseen kauhuun. Hautala luo taidokkaasti äärimmäistä psykologista jännitystä, joka huipentuu primitiiviseen rituaaliin.
Novellin klaustrofobisessa huippukohdassa psykologinen kauhu purkautuu fyysiseksi, seksuaalisuus yhdistyy hurmeiseen kannibalismiin, paniikki tunkeutuu tiedostamattomaan ja uniin, rinnastuu konkreettisesti lapsuuden äkilliseen pakokauhuun, ja lopulta selitetty jää selittämättömäksi. Erinomaisen tehokas päätös antologialle. Jos jostain jää epämukava olo, niin tästä.
Valkoiset varpaat on oivallinen lisä suomalaiseen kauhukirjallisuuteen ja sisältää myös pari mestariteosta. Koska tekijöinä on varsin tunnettuja nimiä, antologian toivoisi saavuttavan laajemmankin lukijakunnan. Josko realismiin tottuneen lukijankin olisi vähitellen aika katsoa itseään syvälle sieluun ja pohtia, miksi lapset niin usein pelkäävät pimeää, ja aikuiset toisiaan. On nimittäin syytäkin.
Antologian avaa Virpi Hämeen-Anttilan novelli Suljettu osasto. Se kertoo vanhasta kirjastosta, johon tulee uusi johtaja. Mukana on myös ihmissuhdejännitteitä. Kriitikko ei tässä voi valottaa juonenkäänteitä, koska se olisi lukuilon pilaamista, mutta todettakoon, että muutosvastarintaa esiintyy tai tietty varovaisuus erinäisten asioiden suhteen sellaiseksi tulkitaan. Juohevasti etenevä tarina sisältää melkoisesti kauhun lajityypillisiä kliseitä vanhoista kirjoista ilkeään uuteen pomoon, mutta siitä huolimatta onnistuu. Huumoriakin on sopivasti mukana.
Essi Kummu on kryptisempi Vapaapäivä-tarinassaan. Kertomus on voimakkaan eroottinen ja kaunis, perustunnelmaltaan suorastaan haikea. Aistillisuus nostaa ihokarvoja heti alussa. Kertoja vaihtelee, kyse on tuoreesta pariskunnasta, joka asuu New Yorkissa. Tapahtumat sijoittuvat asuntoon ja kadulle. Yliluonnollinen elementti on lähes runollinen, hyvin arvoituksellinen, peräti myyttinen. Kuin uni novellin alussa.
Pariskunnan intohimoisessa – himokkaassa – suhteessa on epämukavuutta herättäviä pohjavirtauksia, joihin teksti vihjaa ensin hienostuneesti, sitten selkeämmin. Molemmilla on elettyä elämää takana. Suhde ei koskaan ole pelkästään kahden ihmisen välinen, menneisyys, tulevaisuus ja olemisen sietämätön paino ovat siinä jatkuvasti läsnä. Kaikki haavat eivät arpeudu. Intiimeinkin kohtaaminen sisältää muistoja, jotka ahdistavat ja etäännyttävät.
Naispäähenkilön nimi viittaa eeppiseen historiaan, hänen näkynsä ja paljon muutakin voidaan tulkita liittyvän hänen nimeensä. Kaikin puolin nerokas veto. Myös tapahtumapaikka saattaa liittyä kertojanaisen toistuviin näkyihin. Tai kenties rakkaus raatelee meidät kuoliaaksi.
Novellin seksuaalisesti outo ja intertekstuaalisesti rikas lopetus hipoo täydellistä, se kietoo kaiken edellä sanotun käärinliinoihin, viimeistä lausetta myöten. Jo kerrontateknisesti tämä eroottista laavaa sykkivä ihmissuhdetarina on silkkaa korkeakirjallisuutta ja monitulkintaisuus vain vahvistaa vaikutelmaa. Lukija joutuu analysoimaan, sulattelemaan, kaivelemaan – ja lukemaan uudestaan.
Novellissa on kyse parisuhteen, seksuaalisuuden, himon ja ihmisyyden syvimmistä kerrostumista. Sieltä se todellinen kauhu nousee. Syvyys kuiskaa, viettelee, hiipii, hyväilee ja lupaa. Vasta sen jälkeen se repii ihmisen kappaleiksi. Tästä ei kirjallisuus parane.
Anders Fager on antologian ainoa ulkomaalainen kirjoittaja, sen lisäksi, että hän on kokoelman toimittaneen Marko Hautalan ohella ainoa varsinainen kauhukirjailija. Satu Grönroosin suomentama Kuolema saapuu Bodskäriin alkaa toiminnallisesti lyhyen, tunnelmaa luovan alkujakson siivittämänä. Joukko kovia ruotsalaissotilaita on suorittamassa tehtävää Bodskärin kalastajakylässä Tukholman saaristossa. Miehiä johtaa salaperäinen Carter, jota näkökulmahenkilö, eliittisotilas Larsson, katsoo hieman kieroon. Fager on upottanut tekstiin hauskan viittauksen Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen.
Eliittisotilaiden lähestyessä kylää käy ilmi, että 1980-luvulle sijoittuva tarina on myös ajankohtainen rakkaan tai vähemmän rakkaan itänaapurimme vedenalaisen puuhastelun tiimoilta. Tai ainakin ruotsalaiset herkästi luulevat, että merenpohjassa viilettää ryssän sukellusveneitä, vaikka oikeasti siellä saattaa lymytä Naton sukellusveneitä, kaikuja ruotsalaisten paattien viallisista potkureista, tai jotain paljon pelottavampaa. Näitä jahteja me Kekkoslovakian lapset muistamme 80-luvulta, jolloin niille naurettiin antaumuksella. Kerran tosin Neuvostoliiton U 137 -sukellusvene ajoi ihan oikeasti Ruotsin etelärannikolla karille, joten sitä ei tarvinnut erikseen jahdata.
Fager on tämän arvostelun kirjoittajaa kolmisen vuotta vanhempi ja novelliantologian esittelytekstin mukaan entinen upseeri. Se selittää paljon: sukellusvenejahdin humoristinen luonne, sotilaallisen operaation kuvaus ja miesten väliset suhteet vakuuttavat realistisuudellaan. Tekijä on mestari tunnelman tiivistämisessä vähitellen. Tekstin rytmitys vaihtelee tarpeen mukaan; lause lyhenee, tempo nakuttaa kiivaasti toiminnan huipentuessa.
Pahuus Bodskärissä on melkein puhdasta Lovecraftiä. Jos tuntee Fagerin aiemmin suomennetut novellit, loppuhuipennuksen arvaa helposti. Se ei kuitenkaan haittaa, ei ollenkaan. Päinvastoin: sen odottaminen kannattaa. Koska novellin temaattista ydinaluetta ovat tuntemattoman pelko ja ennakkoluulot, se iskee valorakettina myös psyykemme pimeimpiin kellariloukkoihin.
Sami Hilvon Kehdosta hautaan on perinteinen tieteisdystopia maailmasta suuren tuhon jälkeen. Mukana on tyypillistä allegorista satiiria nykymaailmasta, mutta tulevaisuus ei sekään näytä hyvältä. Kertomus kärsii genrelle ominaisesta tulevaisuuden maailman yksityiskohtien korostamisesta varsinaisen tarinan kustannuksella: hahmot ja juoni jäävät toissijaisiksi miljöön ja teknologian kuvailun rinnalla. Kauhutunnelmaa ei juuri synny, joskin lopetus on nihilistinen ja sikäli ikävä. Perinteisen scifin ystävälle novelli varmasti toimii paremmin.
Satu Grönroosin Älä yötä pelkää kertoo yksinhuoltajaäidistä, joka pestautuu kotiapulaiseksi omituiselle pariskunnalle. Pieni Toivo-poika muuttaa Mariana-äidin mukana uuteen työpaikkaan. Vähitellen paljastuu, että Siri ja Ape ovat paljon kummallisempi pari kuin Mariana osasi alussa epäilläkään.
Nopeasti selviää, että vanhalla pariskunnalla on jonkinlaisia intressejä yksivuotiasta Toivoa kohtaan. Verkkaisesti etenevä tarina kietoutuu uskonnollisen fundamentalismin ja lahkolaisuuden ympärille. Marianan työsopimusta voidaan melkein ajatella perinteisenä sopimuksena paholaisen kanssa, vaikka siitä ei koidu Marianalle mitään etua. Päinvastoin.
Novellin alku jo osoittaa, että tässä kerrotaan myös jonkinlaista muunnelmaa Jeesus-tarinasta, joka tällä kertaa sijoittuu Suomeen, joskaan ei ihan nykyaikaan. Toteutus ei valitettavasti oikein vedä, tarina laahaa ja teksti on välillä kömpelöä. Kuin-vertauksia on liikaa ja niissä muutenkin toivomisen varaa.
Minäkertoja Mariana on hahmona uskottavuuden rajoilla, hänen asenteensa vaikkapa Toivo-pojan ja Saarnaaja-Apen suhteeseen ei usein ole kovin äidillinen. Myös Marianan toiminta tai sen puute vaikuttaa heikosti perustellulta tai oikeastaan sitä ei voi helposti perustella ollenkaan. Kerronnasta ei näet käy ilmi, miksi äiti ei suhtaudu pieneen lapseensa suojelevammin. Välillä Mariana on kuin lumouksen vaikutuksen alainen, välillä kertoo syöneensä pillereitä, mutta yhtäkkiä pillereiden vaikutus lakkaa, kun jotain dramaattista tapahtuu. Mariana on niin naiivi kaikesta tiedostaan ja kriittisyydestään huolimatta, että hahmona vaikuttaa kovin luonnosmaiselta. Voidaan toki ajatella, että hän on tyypillinen uskonlahkon ja karismaattisen saarnamiehen uhri, ja siten epäluotettava kertoja, mutta sen pitäisi käydä ilmi kerronnassa johdonmukaisemmin. Mariana haluaa karata, mutta mitään todellista kapinaa saati särmää hahmosta ei löydy.
Tarinassa esiintyvä Maija-hahmo on myös keskeneräisen oloinen ja väkinäinen. Hän haluaa auttaa kertojaa, mutta välillä toimii kuin vanginvartija. Mariana ja Maija halailevat ja itkevät, mutta mistään ei tule valmista. Tuntuu kuin tekijä kertoisi asioita vain kertomisen vuoksi, dramaturgisesti tapahtumia ei voi perustella, eivätkä ne tuo novelliin edes tunnelmallisesti mitään olennaista.
Sitkeä nuha selityksenä sille, miksi Saarnaaja ei haista lapsen vuoteenkastelua, on kovin heppoinen. Oikeastaan myös Ape-Saarnaaja jää henkilönä ontoksi. Hänessä ei ole sellaista pahuuden karismaa, jota tällaiselta hahmolta kaipaisi. Kun novelli loppuu, jonkinlainen pettymys jää päällimmäisenä mieleen. Aineksia parempaan toteutukseen ideassa olisi ollut. Mies (Ape) patriarkaalisena Jumalana – ydinperheen diktaattorina – on varmasti tekijän tarkoittama sanoma, mutta kerronnallisesti ja dramaturgisesti novelli ei onnistu sen välittämisessä.
Jaakko Yli-Juonikas tykittää raskaasti sisällissotakuvauksella Komentaja Kalm. Vanhahtava kieli naulaa jykevästi taiston tuoksinalla alkavan novellin välittömästi epookkiin ja samalla kerronta varsinkin dialogeissa parodioi oivallisesti äärikansallismielisiä näkemyksiä. Komentaja Kalm on hahmona kerrassaan herkullinen. Nimestä nousee mielleyhtymiä, jotka sopivat täydellisesti Kalmiin. Groteski kertomus on mestarin työtä alusta loppuun eikä se taatusti jätä kylmäksi paatuneintakaan kauhuahmattia. Vihjeitä tulevasta on sijoitettu tekstiin sopivasti, mutta vasta lopussa kiitos seisoo ja lukija palkitaan ruhtinaallisesti.
Marko Hautala on toimittamisen lisäksi kirjoittanut antologiaan novellin Varpaat. Tarina kertoo Ninasta ja Petestä, jotka ovat matkalla Etelä-Ranskassa. Nina on Peteä huomattavasti nuorempi eikä lapsensa jättänyt mies vaikuta täysin tyytyväiseltä tilanteeseen. Suhteeseen on ilmaantunut säröjä.
Nina ja Pete menevät majatalon baariin ja tapaavat siellä Alex-nimisen paikkakuntalaisen. Alex kertoo heille muinaisista luolista ja tarjoutuu oppaaksi. Nina vastustaa.
Hautala luo jännitteitä hienovaraisesti, hahmot ovat todentuntuisia ja uskottavia. Henkilöt rakentuvat ekonomisesti dialogissa, tekijän ei tarvitse turhaan kuvailla ja jaaritella. Ninan ja Peten välinen kireys ilmenee pienistä yksityiskohdista, jotka samalla kuljettavat tarinaa eteenpäin. Alex toimii katalyyttina, jollaisia on tosielämässäkin.
Ninan vastustus tarkoittaa tietenkin sitä, että he väistämättä lähtevät Alexin mukaan. Alkaa matka pimeyden sydämeen, ihmisyyden alkuaikoihin, nimettömiin pelkoihin, totaaliseen kauhuun. Hautala luo taidokkaasti äärimmäistä psykologista jännitystä, joka huipentuu primitiiviseen rituaaliin.
Novellin klaustrofobisessa huippukohdassa psykologinen kauhu purkautuu fyysiseksi, seksuaalisuus yhdistyy hurmeiseen kannibalismiin, paniikki tunkeutuu tiedostamattomaan ja uniin, rinnastuu konkreettisesti lapsuuden äkilliseen pakokauhuun, ja lopulta selitetty jää selittämättömäksi. Erinomaisen tehokas päätös antologialle. Jos jostain jää epämukava olo, niin tästä.
Valkoiset varpaat on oivallinen lisä suomalaiseen kauhukirjallisuuteen ja sisältää myös pari mestariteosta. Koska tekijöinä on varsin tunnettuja nimiä, antologian toivoisi saavuttavan laajemmankin lukijakunnan. Josko realismiin tottuneen lukijankin olisi vähitellen aika katsoa itseään syvälle sieluun ja pohtia, miksi lapset niin usein pelkäävät pimeää, ja aikuiset toisiaan. On nimittäin syytäkin.
