Helsinki noir. Toimittanut James Thompson. Like 2014.

Heinäkuun lopussa tapaturmaisesti menehtynyt amerikkalais-suomalainen dekkaristi James ”Jim” Thompson ehti viimeisenä kirjallisena työnään toimittaa suomalaisten kirjailijoiden novelliantologian, joka julkaistaan myös Yhdysvalloissa osana Noir-sarjaa. Mukana kirjassa on Joe L. Murr, joka ei ilmeisesti ole suomalainen. Esipuheessa Thompson käsittelee suomalaisia ja suomalaisuutta hauskalla tavalla, joka on tuttu myös hänen Kari Vaara -kirjoistaan.

Kukin tarina sijoittuu eri kaupunginosaan. Antologian avaa Pekka Hiltusen Töölön öiseen merimaisemaan huipentuva Jenkem. Novelli noudattaa noir-perinnettä ja onnistuu tavoittamaan loppukesän painostavan tunnelman. Kyse on Mestarin ja opetuslasten retkestä venesatamaan, eikä yllättäviä käänteitä puutu. Hiltunen kuvaa uskottavasti nuorten laitapuolen kulkijoiden öistä saalistusmatkaa, jonka loppu on runollisen oikeuden klassinen ilmentymä.

Thompsonin oma kontribuutio on nimeltään Ain käsi ja se koettelee uskottavuuden rajoja monessakin suhteessa. Sama pätee toki myös tekijän Kari Vaara -romaaneihin, joiden hurjat salaliitot ja juonenkäänteet ampuvat toistuvasti lajityypin perinteisten kaavojen yli. Novellin Ain käsi voi lukea absurdismina, realistiseksi noir-tarinaksi se on liian rouheva. Tapahtumien keskipiste on Kallio, mutta läheisessä Lintulahdessakin piipahdetaan. Novellin päähenkilö ja kertoja on nuori poika, jonka äiti on narkomaani ja seura sen mukaista. Poika saa tuta äidin rakkaudettomuuden ja kasvaa aiheesta vinoon. Koulussakin häntä kiusataan. Suvulta tulee vähän apua, mutta paha isäpuoli antaa lapsen kehitykselle lopullisen, väistämättömän sysäyksen kohti Sörkan laitakatuja. Ankeus ja pahuus saavat kertomuksessa monumentaaliset mittasuhteet. Kostotarinan loppu on hirtehinen ja juuri sopiva novellin henkeen. Daniil Harms kohtaa Piritorin hurjat.

Jarkko Sipilän tiukka novelli jatkaa Takamäki-dekkareista tuttujen hahmojen parissa. Hiljainen yö vie lukijan Pasilaan, jossa viisikymppinen rikoskomisario Kari Takamäki istuu jouluaattona poliisitalon huoneessaan. Sipilä on jo kahdella ilmestyneellä novellikokoelmaan osoittanut hallitsevansa lajityypin eikä tämäkään tarina tee poikkeusta. Hiljainen yö ei ole tekijän ensimmäinen jouluaiheinen rikosnovelli; kokoelman Ei vasikka käskien laula päätöstarina Poliisijoulu lämmittää lukijan sydäntä niin talvipakkasilla kuin keskikesällä. Samaa joulutunnelmaa on myös käsillä olevassa kertomuksessa, jossa murhatun liivijengiläisen tapaus johtaa Joutsamon, Takamäen ja Suhosen ihmisyyden peruskysymysten äärelle. Siellä ei ole pelkkää mustaa ja valkoista, ei hyvää ja pahaa. Paatuneimmankin linnakundin rinnassa voi sykkiä rakastava sydän. Sipilän kerronta ei ole kyynistä vaan humaania: rumuudesta pilkottaa kauneutta. Novelli ei tarkkaan ottaen kuulu noir-genreen, mutta puolustaa ehdottomasti paikkaansa antologiassa.

Jesse Itkosen tarina Hyviä aikeita kertoo baarimikko Koskisesta, joka ajautuu tavallisen pulliaisen roolista sankarilliseksi koston ritariksi Itäkeskuksen syrjäisissä maisemissa. Novelli osoittaa muun muassa sen, kuinka vaikeaa lajityypissä kuin lajityypissä on kuvata naisia sortumatta kiusallisiin kliseisiin ja väkinäisiin metaforiin. Toteutus kärsii ainekirjoitusmaisuudesta ja kankeista henkilöhahmoista. Myös dialogista tulee paikoitellen mieleen syrjäkylän harrastajateatteri.

Joe L. Murrin Munkkiniemeen sijoittuva Vaitelias nainen kertoo vaeltavasta brittilaulumiehestä nimeltään Malcolm, joka on löytänyt suomalaisen tyttöystävän Helsingistä. Tytöllä on upporikas isä eikä suhde ukkoon kaikin puolin tytärtä tyydytä. Katusoiton ja baarikeikkailun kyyniseksi painama miekkonen saa juonittelevan naisen kautta tilaisuuden parempaan elämään Los Angelesissa. Murrin kieli on katu-uskottavaa ja dialogi perinteitä kunnioittavaa, sujuvaa. Renttu ja rikas narttu on klassinen noir-asetelma, josta tekijä kutoo makoisan petostarinan. Lisäytyä siihen tuo Murrin ulkopuolisuus, joka antaa tilaisuuden piikitellä mustanhumoristisesti suomalaisuutta ja kalseaa maailmaamme. Novellin kylmä lopetuskin toimii erinomaisesti.

Johanna Holmström edustaa Varastetut elämät -novellillaan syrjäytyneen itähelsinkiläisen naisen psykologista kuvausta. Vuosaaren kerrostalossa asustava ilmeisen häiriintynyt Celestine seuraa paremmin toimeentulevan naapurinsa Carinin elämää sekä parvekkeelta että internetistä, Carinin blogilta, ja samalla Celestinen ankeaa arkea varjostava tragedia paljastuu lukijalle paloittain. Tekijän lähtökohta on yhteiskunnallinen, mikä näkyy paikoitellen hieman alleviivaavassa kerronnassa. Mukana on aimo annos naisen luontaista äidinvaistoa ja häviäjän kaunaa menestyvämpää lähimmäistä kohtaan, mutta petollinen noir-narttu löytyy lopulta murheellisen hahmon neidostakin. Hahmojen suomenruotsalaisuudesta tulee kertomukseen pikantti lisävivahde.

Jukka Petäjän köykäinen poliisitarina Luminen sarkofagi sijoittuu Meilahteen ja sisältää suurin piirtein kaikki mahdolliset lajityypin tavanmukaisuudet. Alkoholismista toipuva, väsyneenoloinen rikostarkastaja Pekka Suokko selvittää lumisessa miljöössä kahden nigerialaishuoran murhaa. Petäjä on ympännyt mukaan vieläpä paheellisen kirkkoherran ja seksuaalisista neurooseista olettavasti kärsivän neitseellisen seurakuntasisaren. Rempseää kansanmiesmäisyyttä tavoitellessaan tekijä onnistuu vain luomaan mitäänsanomattoman rikostarinan, jolla ei edes ole mitään tekemistä noirin kanssa.

Karo Hämäläisen Meklari kertoo entisen pörssihain Ransu Grundströmin juonimasta suuren luokan veivauksesta. Suuruuden päivät vanhalla miehellä ovat jo takana, maailma on muuttunut, ja Ransu sen mukana, mutta nuorempi kollega Jarkko Aalto saa tutisevaan vanhan ukon punttiin vielä pientä elon vipinää. Tai siltä ainakin hetken vaikuttaa. Novelli pyörii raadollisen sijoitusmaailman ympärillä ja mikäli pörssiterminologia ja löysä markkinamoralismi eivät lukijaa satu kiinnostamaan, sinänsä toimiva dialogi ja narratiivi eivät kauaa jaksa viehättää. Lisäksi jutun juoni on täydellisen ennalta arvattava. Hämäläinen ei onnistu kunnolla myöskään perinteisen Hybris-Nemesis-kaavan toteuttamisessa. Harmaan sävyt olisivat tehneet tarinalle terää. Lopun näppärä kertojanäkökulman muutos pelastaa mitä pelastettavissa on.

Leena Lehtolainen on laittanut naispuolisen joulupukin salapoliisityöhön Stockmanin tavarataloon novellissaan Joulupukin suudelma. Kertomus on varsin hirtehinen ja paikoitellen yliampuvakin, muun muassa eräiden paikannimien osalta. Sukupuoliroolit saavat huutia, mutta myös heteroseksuaalinen viritys on jatkuvasti vahvasti läsnä. Tarinassa Yhdysvalloissa opissa ollut Hilja Ilveskero saa toimeksiannon selvittää Stockmanilta katoavien arvotavaroiden mysteeri. Henkilökuntaa epäillään ja minäkertoja pukeutuukin sesongin mukaan joulupukiksi syyllisen kiinnisaamiseksi. Juonenkäänteitä ei tarinasta puutu ja joulupukkihuumori kukoistaa. Lehtolaisen tyyli on sujuvaa ja kerronta omaperäistä. Myymäläetsivien, narkomaanien ja seinäruusujen seassa viihtyy kertojan ohella myös lukija.

Riikka Ala-Harjan nelisivuinen Pietarinkatu ei asetu lajityyppiin vaan kulkee omia, outoja polkujaan. Novellin minäkertoja on nainen, jolla on eräänlainen mielikuvitusmies, Klaus. Välillä kertoja käy Uunisaaressa töissä, saunassa tai uimassa, mutta läsnä olemattoman Klausin läsnäolo on läpitunkeva teema. Oikeastaan novellin voisi löyhästi luokitella kauhugenreen tai spekulatiiviseen fiktioon, joskaan rikoksen mahdollisuutta hämärissä tapahtumissa ei voida sulkea pois. Minäkertoja vaikuttaa psykoottiselta, ja tietyt elementit, kuten vesi, toistuvat eri miljöissä. Juuri tulkintaa pakenevan kummallisuutensa vuoksi Ala-Harjan tarina nousee kokoelman parhaimmistoon. Se suorastaan kutsuu lukemaan itsensä uudestaan ja uudestaan.

Tapani Baggen Rankka sade iskee voimalla. Vartija Markon tarina on karu ja lyhyt, miljöö Rautatieaseman lähistö, erityisesti Akateeminen kirjakauppa. Markon kohtalo lomittuu kirjakaupassa haastateltavan, erittäin tutun oloisen suomalaismiljonäärin kohtaloon tavalla, joka shokeeraa ja järkyttää. Bagge rinnastaa, vertailee, provosoi. Laitakadulta porvariskartanolle voi olla yllättävän lyhyt matka. Tapahtumien lomassa Markon henkilöhistoriasta paljastuu seikkoja, jotka selittävät hänen asenteitaan, tilannettaan ja toimintaansa. Vartijakollega Marina on pieni valonpilkahdus Markon sisällä jylläävässä pimeydessä, mutta tekijä ei tunne armoa. Marko on tuomittu heti novellin ensimmäisessä lauseessa. Äärimmäisen ekonominen ja tehokas tyyli on Baggen vahvuus. Hän kuuluu maamme noir-kirjailijoiden kärkikaartiin, kuten myös Rankka sade osoittaa. Kerrassaan mestarillinen novelli, antologian ylivoimaisesti paras. Ammattimies asialla.

Teemu Kaskinen käynnistää karkean ja hyökkäävän novellinsa Pieni musta ravintolan ovelta. Minäkertoja on portsari, joka ei pidä ulkomaalaisista eikä maahanmuuttajista. Hän työskentelee myös poliisina ja tekee melko omintakeisia haastatteluja maahanmuuttovirastossa asioiville naisille ja heidän tulkilleen. Kulissit ovat kuitenkin kunnossa, miehellä on perhe ja asunto Vuosaaren Aurinkolahdessa. Vaimo sentään aavistelee jotain, mutta se ei minäkertojaa pahemmin haittaa. Molemmilla työpaikoillaan miehen rasismi ja psykopatia kukkivat inhorealistisella tavalla. Uhrit voivat kuitenkin nousta sortajaansa vastaan, vaikkapa Leena Krohnilta tutuin keinoin. Kaskinen huipentaa nihilistisen kuvauksensa täydelliseen luhistumiseen kaikilla todellisuuden tasoilla. Tarina päättyy suoranaiseen eksistentiaaliseen kauhuun. Komea kertomus.

Antti Tuomaisen Käsikirjoitus onnistuu siinä missä Jesse Itkonen epäonnistuu: uskottavan juonen luomisessa ja vaarallisen naisen kuvaamisessa. Päähenkilö Juhana Lauste on nuorempia naisia Helsingin Uudenmaankadun ravintoloissa jahtaava julkkiselokuvatuottaja, joka kohtaa kesäöisellä retkellään täydellisen vartalon omaavan mustatukkaisen Kleopatran, joka kutsuu itseään Minnaksi. Noiria tunteva lukija myhäilee jo tässä vaiheessa hyväksyvästi eikä pety. Saalistajan ja saaliin roolit vaihtavat nopeasti paikkaa. Sovinistisika kohtaa naisen asunnolla oikeuden jumalattaren ja saa mitä ansaitsee. Tuomainen luo tunnelmaa taitavasti ja tarina etenee juohevasti. Joskin tapahtumat ovat melko lailla ennalta arvattavat, loppuhuipentuma on tehokas ja varmalla kädellä piirretty. Kuin käsikirjoituksen mukaan, timantintarkkaa työtä.

Antologian päättää Tuomas Lius novellillaan Varma nakki. Sen päähenkilö on hieman päälle viisikymppinen Jari-Pekka Laukia, joka on hiljattain alkanut käydä AA-kerhossa. Mies asuu Kirkkonummella, mutta käy kerhossa Helsingissä. Kerhotiloissa hän huomaa uuden kasvon, Tapsan, johon vähän myöhemmin Rautatieasemalla, Elielin kahvilassa, tutustuu paremmin. Tapsasta J-P saa sympaattisen kuuntelijan. Vaimo aiheuttaa ongelmia ja juuri hän on ajanut Laukian AA-kerhoon. Nopeasti Tapsa paljastuu pirulliseksi hahmoksi, joka voisi olla suoraan jostain Patricia Highsmithin klassisesta noir-teoksesta. Myös Liuksen kertomus on jonkin verran ennalta arvattava, mutta väistämätön loppu on silti vaikuttava. Tekijä kirjoittaa erittäin sujuvaa dialogia ja henkilöhahmot ovat voimakkaasti läsnä. Helsinkiläisyys saa novellissa asianmukaista, humoristista kritiikkiä osakseen, mikä lisää novellin nautittavuutta. Rempseä huumori nimenomaan erottaa Liuksen rikoskirjailijana monesta kollegastaan.

Anni Nupponen: Joen Jumala. Osuuskumma 2014.

Tähtivaeltaja 3/2014

Anni Nupposen novellikokoelma Joen jumala sisältää yhdeksän varsin erilaista tarinaa. Näitä yhdistää surrealismi, kielen runollisuus, kaikenkattava haikeus. Kertomuksissa on yhtäältä vahvasti läsnä romanttinen rakkaus, pettymys ja menetys, toisaalta kaipuu ykseyteen ja läheisyyden turvaan.

Kokoelman avaa dekkarimainen scifinovelli Neiti Novakin tapaus, jossa on kyberpunkin sävyjä ja arvoituksellinen lopetus. Kadonneen neiti Novakin etsintä tapahtuu ilmeisesti tulevaisuuden Puolassa, mutta konkreettisen paikan ohella henkilöt voivat asua virtuaalisesti CyberCityssä. Novelli on kekseliäs ja tarina kulkee. Minäkertojana on neiti Novakia etsimään palkattu herra Basinger. Nupponen on oivallisesti tavoittanut perinteisen kovaksikeitetyn dekkarin tunnelman ja yhdistänyt sen kyberpunkiin sekä sivujuonteena kulkevaan vampyyriteemaan.

Novelli Vihreästä sylistä ei sekään alleviivaa eikä selittele vaan jättää tulkintavastuun lukijalle. Minäkertoja on nainen, jolla on kaksi lasta. Mies on jäänyt ajat sitten jonnekin, kertoja on jättänyt kotinsa. Hän asuu aavikolla ja työskentelee laboratoriossa. Paluu kotiin, Vihreä syli -nimiseen metsäkaupunkiin, tuo pintaan muistoja ja lopulta katarsiksen, jossa päähenkilö tekee sovinnon menneisyytensä aaveiden kanssa.

Pahempi unia nousee romanttisessa kauneudessaan kokoelman parhaimmistoon. Kaksi olentoa kohtaa, toinen petoeläinmäinen, toinen enkelimäinen, molempien taustalla ihmisyys. Menneisyys ihmisenä muistuttaa itsestään unina ja salaperäisenä kaipuuna. Loppu korostaa kertomuksen surrealistisuutta.

Nupposen novellit ovat kekseliäitä, niistä löytyy muun muassa pitkän sielunvaelluksen jäljiltä itkevä galaksi kertomuksessa Maailman pienin, ja tarinan Punainen nainen, vihreä nainen säännöllisesti aina täydenkuun aikaan aavikolla taistelevat jumalattaret. Kertomusten läpitunkeva teema on romanttinen haikeus ja eksistentiaalinen tuska, tekijän tyyli sadunomainen.

Paikoitellen teksti on silkkaa proosarunoutta. Novellit käsittelevät melko filosofisia aiheita, joskin Nupponen pohtii perimmäisiä kysymyksiä lyyrisesti, ei analyyttisesti. Kauneuteen ilmestyy toistuvasti julmuuden viiltoja, tuska on tie rakkauteen, korkeampaan tietoisuuteen ja outoihin, pelottaviin voimiin. Komea niminovelli vie tämän tematiikan huippuunsa.

Juha Jyrkäs: Ouramoinen, eli sankarirunoelma ajalta ennen ajan alkua. Kuvittanut Ari Tukiainen. Salakirjat 2014.

Tähtivaeltaja 3/2014

Juha Jyrkästä ei voi syyttää ainakaan rohkeuden puutteesta. Ouramoinen on nimittäin lajissaan ensimmäinen suomalainen soturieepos, kalevalamittainen, jonka tarkoitus on täyttää tyhjä paikka suomalaisessa kirjallisuusperinteessä. Esipuheessa tekijä toteaa, että koska Suomesta puuttuu täysin Beowulfin kaltainen eeppinen soturirunoelma, sellainen on kirjoitettava. Lisämaustetta keitokseen Jyrkäs on ammentanut Conan Barbaarista ja Manowarin jylhästä sankarimetallista. Jos esipuhetta on uskominen, lisäosiakin on luvassa.

Teoksen ensimmäisessä laulussa Ouramoinen mittelee vihollisensa Kärhäkän kanssa jälkimmäisen tappioksi. Kieli on värikästä ja taistelukuvaus realistista. Laulun päätösosion eläin- ja luontopoljento on tavattoman väkevää. Tunnelmaltaan runoelma on sanalla sanoen herooinen, kuten aiheeseen sopii. Taitavasti annosteltu allitteraatio lisää väkivallan ja kalevalamitan iskua.

Kärhäkkä ei heerosten ensikohtaamisessa kuole, joten hänelle jää runsaasti purtavaa hampaankoloon. Kostomotiivista Jyrkäs ammentaa kuohuvaa nelipolvitrokeeta runsain mitoin. Hurme purskahtelee myyttisten jumaluuksien ja hurjien myrskyjen keskellä.

Vaelluksellaan sankari kohtaa muun muassa Maan tytin ja Maahisten kuninkaan, joista ensiksi mainitun houkutuksiin miehinen Ouramoinen ei himokkuudestaan huolimatta lankea.

Kuudennessa laulussa soturimme kohtaa kuitenkin vastustamattoman Hetteettären, iloisen neidon, ja siitäkös ryske syntyy. Vedestä noussut kaunotar tyydyttää Ouramoisen melkein kyltymättömät himot ja laittaa hänelle kaupan päälle vielä ruokaa aktien välissä. Tekijä osoittautuu mestarilliseksi seksuaalitoimintojen kuvaajaksi. Kieli on rikasta kuten aiheeseen sopii.

Kuuman Hetteettären isä Ahti ei pidä siitä, että kiimainen raavas urho soutaa hänen rakkaan tyttärensä metsälammessa. Ahti suuttuu Ouramoiselle, mutta hänkään ei voi sankarille mitään. Ouramoinen pakenee Manalaan. Myös Manalan herra Kuramoinen on miehemme edessä aseeton.

Seuraava koitos kostaja Kärhäkän kanssa on vain ajan kysymys. Kahakasta selvittyään Ouramoinen tunkeutuu Kultalaan, jossa hän pääsee nauttimaan Lemmettären immenmaidosta, saunasta ja jumalaisista pidoista.

Teos huipentuu lopulliseen kohtaamiseen arkkivihollisen kanssa. Synkkä kostaja Kärhäkkä hyökkää Kultalaan ja Ouramoinen joutuu panemaan kivikovan kovaa vastaan. Loppu hyvin, kaikki hyvin: Ouramoinen pyytää Ahdilta Hetteettären kättä ja nuoripari täyttää maan rakkautensa hedelmillä. Ouramoinen laulaa lopuksi siitä, miten runo on miekkaa väkevämpi, eli tekijä haluaa muistuttaa lukijoitaan väkivallan vaaroista ja kirjallisuuden hyödyistä. Viisaus, ei sotiminen, on kansanperinteessäkin hyvän elämän ytimessä.

J.M. Coetzee: Jeesuksen lapsuus. Suom. Markku Päkkilä. Otava 2014.

(Huomattavasti lyhyempi versio arviosta ilmestynyt Tähtivaeltajassa 3/2014.)

Jos joku odottaa nimen perusteella Coetzeeltä parin tuhannen vuoden takaiseen Palestiinaan sijoittuvaa historiallista romaania Uuden testamentin Jeesuksesta, hän pettyy raskaasti – tai yllättyy iloisesti. Teoksen nimi on arvoitus, kuten koko tarina. Mikäli kertomuksella on jotain tekemistä kristinuskon Jeesuksen kanssa, yhteys löytyy vertauskuvalliselta tasolta: usko, toivo, rakkaus. Teokselle eivät jää vieraaksi myöskään platonistiset teemat totuus, hyvyys ja kauneus.

Vanha mies Simón ja viisivuotias poika David saapuvat Novillan vastaanottokeskukseen. He ovat tulleet jostain meren yli ja David haluaa löytää kadonneen äitinsä. Äiti on tullut Novillaan jo aiemmin. ”Pojan isä on kokonaan toinen juttu”, mainitsee Simón hieman myöhemmin. David ei ole lapsen oikea nimi, se on annettu hänelle Belstarin leirillä. Simónin nimi samoin. Heidän kielensä on samalla vaihtumassa espanjaksi, mutta oppiminen on vielä kesken.

Tästä käynnistyy tarina, joka on mestari Coetzeen yksi vaikeimmista ja parhaista. Kyseessä on dystopialle vivahtava kertomus paikasta, jota ei ole oikeasti olemassa. Se symboloi parempaa tulevaisuutta ja toivoa, mutta on samalla melkoisen harmaa, ankea ja lohduton. Pelkällä leivällä pitäisi elää.

Kaupunkiin asettuminen alkaa perin kafkamaisesti, viraston luukulta toiselle matkatessa, asuntoa etsiessä, ja lopulta asunto löytyy ja Simón saa töitä satamasta viljasäkkien kantajana.

Kaupungin miljöö on esimodernin ja modernin vinksahtanut sekoitus. Koneita on olemassa, mutta niitä ei käytetä. Tälle ei Simónin asiaa kysyessä löydy esimieheltä kovin hyvää vastausta. Autoja ja linja-autojakin Novillassa on, mutta laivat kulkevat höyryllä. Simónin esittäessä, että koneiden avulla satamatyöstä säästyisi aikaa johonkin parempaan tekemiseen pomo Álvaro Avocado vain toteaa: ”Mikä on parempaa kuin ruoan toimittaminen ihmisille?”

Tarinan voi lukea kohtalaisen vaikeaselkoisena allegoriana ja sen voi ymmärtää kahden maanpakolaisen, vanhan miehen ja pienen pojan, yrityksenä löytää paikkansa taivaasta, uudesta maasta. Menneisyys pitää kirjaimellisesti pestä pois, jotta David pääsee pois limbosta. Uuden elämän pitäisi olla parempaa kuin entisen, mutta onko se?

Pojan menneisyys on pyyhitty kuin teksti liitutaululta, koska hän on pudottanut salaperäisen kirjeen merimatkan aikana. Kirjeessä on saattanut olla tieto hänen äidistään ja nimestään, kaiken selitys. Tämäkin on hämärän peitossa. Nyt David on joka tapauksessa ikään kuin tyhjä taulu, johon kaikki pitää kirjoittaa uudelleen. Siksi hänelle on löydettävä äiti. Äidin etsintä on suorastaan epätoivoista, pakkomielteistä.

Romaanissa on myös uskonnollinen johdatusteema, johon äidin löytyminen liittyy. Näkökulmahenkilö Simón mainitsee, miten lapsen ja ”äidin” kohtaaminen tapahtuu suuremman voiman vaikutuksesta. Simónin tehtävä tarinassa ja maailmassa on äidin löytäminen pojalle.

Monessa kohtauksessa pohditaan sitä, voiko ”äiti” olla oikea, biologinen äiti, voiko pelkkä kieli konstruoida sosiaalisen suhteen, joka perustuu perustavanlaatuisempaan ihmisyyteen ja luontoon, biologiaan. Samalla tekijä vertailee vaiston ja järjen osuutta päätöksenteossa. Äitiyskysymyksessä Simón edustaa vaistoa ja välittömyyttä, hänen naapurinsa Elena taas järkeä ja epäilyä. Työvoimakysymyksessä Simón puolestaan haluaa rationalisoida, kun Álvaro kyseenalaistaa toistuvasti Simónin parannusehdotusten tarkoituksenmukaisuuden.

Jalkakäytävissä voi Davidin mukaan olla rakoja, joihin voi pudota. Näitä todellisuuteen avautuvia rakoja ja halkeamia teoksen hahmojen ohella kohtaa toistuvasti myös lukija, kun romaanihenkilöt filosofoivat painavasti ja arvoituksellisesti. Elämän suuret kysymykset eivät saa lopullista vastausta kuten ei elämä itsekään. Lukija putoaa jatkuvasti todellisuuteen avautuviin halkeamiin.

Teoksen nimi viittaa jonkinlaiseen bildungsromaniin, kasvukertomukseen, ja sellainen Jeesuksen lapsuus onkin. David ei kuitenkaan ole samanlainen ihmelapsi kuin Jeesus. Hänellä on silti outoja näkemyksiä, jotka murtavat todellisuuden pinnan. Lapsen tapa hahmottaa todellisuus yhdistyy teoksessa dekonstruktioon.

Coetzee leikkii kielen kanssa näppärästi: tekijä konstruoi ja dekonstruoi romaanin todellisuuden. Kirjailija pohtii piilotekstissä fiktion ja todellisuuden suhdetta, kielen ja tekstin roolia maailman ja merkitysten rakentumisessa. Jotain jää silti väistämättä tekstin ulkopuolelle ja sitäkin teoksessa pohdiskellaan: ihmisen kaipausta, vaistoja, autenttisuutta – olemassaoloa.

Tapahtumissa voi nähdä lievästi uhkaavaa, joskin koomista kafkamaisuutta läpi teoksen, mutta tekijä ei anna lukijalle mitään näin helppoa vertailukohtaa. Don Quijotestakin vihjaillaan kryptisesti. Coetzee kiusaa tulkitsijaa ovelilla intertekstuaalisilla viittauksilla. Onko Simón Davidin Sancho Panza? Se on hyvinkin mahdollista. Kuitenkaan David ei ole vanha, höpsähtänyt romantikko, vaan pieni poika.

On mielenkiintoista pohtia, mihin lajityyppiin teos lukeutuisi, ellei tekijä olisi moneen kertaan palkittu ja arvostettu mestari. Tarinassa on selvästi spekulatiiviselle fiktiolle ominaista outoutta ja Coetzeen luoma dystopialle kalskahtava maailma vaikuttaa ironiselta, suorastaan kyyniseltä vertauskuvalta länsimaiden oletetulle paremmuudelle verrattuna siihen maailmaan, josta pakolaiset tulevat. Parhaassa mahdollisessa – ainoassa – maailmassa ironia kannattaa unohtaa kokonaan, tuumii Simón erään luvun lopussa.

Coetzeen omintakeinen huumorintaju ilmenee vaikkapa siitä, miten kirjassa vieraskielinen on ”englantia”, vaikka se olisi Johann Friedrich Reihardtin säveltämä Goethen saksankielinen runo Keijujen kuningas. Laulettuaan Goethen kummallisen runon avaussäkeet saksaksi David sanoo, että hän haluaisi opetella englantia, koska koko espanja inhottaa häntä. Saksa on tässä kohtauksessa englantia. Uudessa maassa puhutaan espanjaa. Tekijä hämmentää lukijaa, merkitykset kelluvat tekstin syvärakenteen pinnalla.

Simón opettaa Davidia lukemaan Don Quijoten avulla. Kirjan tekijäksi paljastuu arabin näköinen herra Benengeli, joka on tietenkin Cervantesin keksimä fiktiivinen maurilainen, joka on muka kronikoinut Don Quijoten seikkailuja. Benengelin koko nimi on Cervantesin humoristinen sanaleikki. Tämä intertekstuaalinen silmänisku heijastelee Coetzeen kirjassaan punomia lingvistisiä naamioleikkejä. Don Quijotea myös kommentoidaan ja tulkitaan opetuksen ohessa. Samaan aikaan Cervantesin klassikko analysoi, kommentoi ja tulkitsee Coetzeen narratiivin sekä yleisesti narratologian tematiikkaa.

Romaanin keskeinen henkilöhahmo on myös Davidin äidiksi päätyvä outo nainen Inés, jolla on kaksi veljeä. Ensimmäisessä kohtauksessaan he ovat kuin suoraan dekadentin 1900-luvun alusta, tennisvarustustaan myöden. Silti Coetzeen Novilla ja sen ympäristö vaikuttavat pikemminkin tulevaisuuteen kuin menneisyyteen sijoittuvalta paikalta. Toisaalta Novilla on viiltävä metafora nykymaailmalle, jossa jatkuvasti vaeltavat ihmiset yrittävät juurtua uusiin maihin ja kaupunkeihin ja elämä vaikuttaa pinnalliselta, harmaan arkiselta, tarkoituksettomalta.

David menee kouluun, mutta siellä hän joutuu vaikeuksiin, koska ei opettajan mielestä opi mitään. David elää omassa mielikuvitusmaailmassaan, hän ei sopeudu todellisuuteen. Poika vaikuttaa lukijankin silmissä epäluotettavalta ja näyttää huijaavan kaikkia – esittävän yksinkertaisempaa ja tyhmempää kuin on. Hän väittää pystyvänsä ihmeisiin ja haluaa taikuriksi. Álvaro huomaa jo satamassa, että David on erityislaatuinen lapsi. Tässä Jeesus-teema nousee esiin.

David ei halua sopeutua, hän uskoo mieluummin omaan todellisuuteensa. Hän ei halua tehdä töitä, ei käydä koulua. David haluaa leikkiä, sekä mielikuvituksellaan että konkreettisesti. Byrokratian koneisto käynnistyy nopeasti ja Davidia uhkaa siirtäminen erityiskouluun. Uhkaavalle vivahtava, salaperäinen Neuvosto vaatii kohta vanhempia/vanhempaa tutkijalautakunnan kuulusteluun. Yhtäläisyyksiä aikuisen Jeesuksen loppuvaiheisiin alkaa siis ilmetä. Temaattisesti myös Don Quijote tukee romanttisen idealismin ja todellisuuden välistä vastakkainasettelua. Kuten Jeesus, myös Don Quijote haluaa suojella köyhiä rikkaita ja mahtavia vastaan.

Pohjimmiltaan tarinan keskiössä on Davidin anarkismi, kapina. Hän ei alistu lakeihin eikä järjestykseen. Poika on sisimmässään ulkopuolinen, haaveilija, idealisti, joka ei halua kasvaa aikuiseksi ja hylätä sisäistä vapauttaan. ”Minä olen totuus”, hän kirjoittaa Johanneksen evankeliumia varioiden liitutaululle todistaessaan sanelun mukaan opettajalle, että hän on osannut lukea ja kirjoittaa alusta saakka ja vain teeskennellyt oppimatonta. Fiktio on samalla tavalla kapinaa todellisuutta vastaan, anarkismia, merkitysten ja kielen kanssa leikkimistä.

Matteuksen evankeliumissa Jeesus sanoo: ”Totisesti minä sanon teille: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, ette pääse taivasten valtakuntaan.” Teoksessa sivutaan tuon tuosta uskon luonnetta: ne, jotka ovat valmiit uskomaan Davidin sanaa ovat hänen seuraajiaan, epäilijät ja viranomaiset puolestaan hänen vihollisiaan.

Coetzee ei Jeesuksen lapsuudessa vain kyseenalaista tekstin merkitystä ja mieltä vaan koko maailman sekä olemassaolon merkityksen ja mielen. Kirjan hahmot ovat koko ajan matkalla, he tulevat jostain eivätkä välttämättä päädy koskaan mihinkään. Se, miten ihminen ymmärtää sanat ja käsitteet, vaikuttaa siihen, millaisessa todellisuudessa hän kokee elävänsä. Kielen muuttuessa oppimisen kautta ihmisen todellisuuskäsitys muuttuu.

Tekijän kieli on kevyttä ja ilmavaa, dialogi mestarillista. Painavuus on tarinassa ja teemoissa. Satamatyöläisten korkean tason filosofinen väittely on samaan aikaan koomista ja syvällistä. Ihmisyyden suuria teemoja, kuten historianfilosofiaa, sivutaan keskusteluissa ruokatunnilla.

Muutama satamajätkä käy instituutissa filosofianopinnoilla. Yksi heistä, Eugenio, Simónin sitkeä opponentti, kutsuu Simóninkin kurssille. Näkökulmahenkilön vieraillessa luokassa käsittelyssä on Platonin ideaoppi. Se ei kiinnosta Simónia sen enempää. Instituutissa on onneksi tarjolla muitakin kursseja. Myöhemmin tosin käy ilmi, että Simón on luonnonlahjakkuus ideaopin saralla ja osaa sekä arvostella että soveltaa sitä käytäntöön.

Teoksen maailma ja tunnelma tuovat mieleen Anne Leinosen oivallisen Viivamaalarin, joskin ilman selkeästi yliluonnollisia elementtejä. Työnteon lopullinen mieli ja merkitys ovat silti yhtä vahvasti läsnä kirjailijan pohdinnoissa kuin Leinosella.

Coetzee nostaa narratiivissa jatkuvasti esiin tärkeitä kysymyksiä, mutta lopullisia vastauksia hän ei tarjoa. Hahmot ovat inhimillisiä, vaikka samaan aikaan heissä on salaperäistä ohuutta ja symbolisuutta. Jos nimeen kätkeytyy ihmisen perimmäinen olemus, kuten kirjassa vihjataan, Coetzee haluaa ilmeisesti saada lukijansa kaivelemaan hahmojen nimien taustoja syvemminkin. Nimet eivät kuitenkaan ole aina oikeita: uudessa maassa ihmisillä on uudet nimet. Julkisivu, pinta, voi olla petollinen.

Simón on vanha heprealainen nimi, joka tarkoittaa ”hän on kuullut”. Inés tulee latinankielisestä nimestä Agnes, joka viittaa puhtauteen ja siveyteen (kreikan kielen Hagne). Nimistä voidaan siis päätellä, että Simón (joka on tietoinen tehtävästään) ja Inés (neitsytäiti) ovat ”Jeesuksen” eli Davidin kasvatusvanhemmat, joiden tehtävä on valmistaa lapsi aikuisuuden saarnaajarooliin. Kuten Uudessa testamentissa. David tulee heprean ”rakastettua” tarkoittavasta sanasta ja kuten tunnettua, Jeesus on Matteuksen ja Luukkaan mukaan Daavidin sukua.

Loppua kohden symboliikka tiivistyy ja Davidin hahmokin muuttuu. Kuvainnollisesta tulee konkreettista. Poika alkaa suorastaan haalia seuraajia.

Coetzee on siitä kummallinen kirjailija, että hän uudistaa romaanin jokaisella uudella kirjallaan ja ne tuppaavat olemaan mestariteoksia. Jeesuksen lapsuus ei poikkea kaavasta. Käännöskin on erinomainen.

John Maxwell Coetzee. Kuva: Jerry Bauer.

Marko Hautala: Kuokkamummo. Tammi 2014.

”Miksi piti syntyä. Olla olemassa. Joutua seisomaan suorakulmaisen kuopan reunalla, kun äidin arkkua laskettiin ja yksi kantajista heitti vahingossa kantohihnan hautaan. Saada sitten lupaus suuresta onnesta Julian muodossa. Menettää se. Miten kukaan jaksoi elää kolmikymppiseksi, ylikin, jos se oli tätä samaa paskaa.”

Marko Hautalan kuudes romaani puskee vauhdilla eteenpäin ja viihdyttää, muttei päästä lukijaa helpolla. Teos on kunnianhimoinen sukellus ihmismielen syövereihin, pahalta tuoksuvaan kellariin, syviin vesiin ja outoihin kammioihin, joissa hirviöt ja kummitukset asustavat. Yhtään armoa ei tekijä lukijalle anna, mummon kuokka uppoaa jokaisen selkään ja tekee sen pelottavalla voimalla.

Romaanin päähenkilöitä ovat Samuel, Julia ja Maisa. Tärkeässä roolissa on myös maahanmuuttajatyttö Sagal Yusuf. Julian, Maisan ja Samuelin kohtaloita seurataan nuoruudesta aikuisuuteen, kun taas Sagal esiintyy nykyhetkessä, nuorena. Julian ja Samuelin suhde on teoksen keskiössä, varsinkin Yhdysvalloissa aiemmin asuneen Julian videokamera, jonka kautta tapahtumia tallentuu myös henkilöiden aikuisuuteen.

Maisa tutkii kuokkamummoon liittyviä tarinoita väitöskirjaansa varten, muttei osaa aavistaakaan, millainen tapahtumaketju kyseiseen urbaanilegendan kaivelemisesta käynnistyy. Menneisyydestä löytyy kauheuksia ja muistoja, jotka olisi kannattanut suosiolla jättää rauhaan. Maisa joutuu kantamaan raskaan taakan tutkimustensa myötä, eikä hänellä nuorempanakaan ollut helppoa. Maisan kohtalo saa lisävalaistusta takaumien myötä. Sagalia hän käyttää tietolähteenä, koska tyttö on mukana kuokkamummokultissa. Hyväksikäyttö on Kuokkamummossa toistuva teema.

Varsin pian käänteet johtavat outojen aristokraattien, von Bondorffien, huvilalle. Meri, ranta ja kaislikko ovat vahvasti läsnä kiihtyvässä kurimuksessa, joka on kuin painajaisunta.

Julia ja Samuel kohtaavat rannalla romaanin erään mielenkiintoisimmasta hahmoista, Kalastajan, joka uistelee kalojen ohella myös koiria, ja tietenkin ihmisiä. Hautala luo tästä omaperäisiä kohtauksia ja kauhuvaikutelmaa, jossa uistimen koukut voivat pureutua vaikkapa ihmisnielun, ja -sielun, pehmeään lihaan. Kalastaja on samalla jonkinlainen vartija tai suojelija, joka pitää uteliaat loitolla von Bondorffien huvilalta. Hahmossa on klassikon aineksia.

Narratiivi etenee kronologiaa rikkomalla ja tapahtumat saavat valaistusta kerroksittain. Ihmisen seksuaalisuus ja aikuistuminen ovat keskeisiä välineitä, joiden kautta juoni purkautuu. Kuolema, kaipuu ja menetykset ovat jatkuvasti taustalla ja hetkittäin konkreettisesti, jopa shokeeraavasti, läsnä. Samuelin elämä vaikuttaa ankealta. Siihen tuo lämpöä vain muisto Juliasta ja juuri kuolleen isän suojelevasta kosketuksesta.

Hautalalla kauhu on enemmän tunnelmaa kuin suoraa toimintaa, yliluonnollinen saa luonnollisen selityksen. Ensivaikutelma teoksesta on perinteinen kauhu, joka kuitenkin vähitellen muuttuu vielä pahemmaksi, ihmisyyden pimeiden puolien ja ihmissuhteiden synkäksi analyysiksi.

Psykologista tuntemattoman pelkoa heijastelee tekstissä jatkuvasti fyysinen inho, seksuaalisuus, eritteet, hajut, maut. Kosketukset ovat voimakkaita, välillä inhorealistisia, jolloin kuvaus tulee kirjaimellisesti iholle.

Lapsuuden rakkaudet ja pelot saavat kammottavan ristivalotuksen henkilöhahmojen aikuisuuden kautta. Yksilöt kokevat toistuvia kuolemia kronologian murtuessa, heräävät unista vielä pahempiin uniin. Joskus kuolema olisi ollut parempi vaihtoehto kuin jäädä eloon.

Myytit ja urbaanilegendat juontuvat paikallisista tapahtumista ja ihmisistä. Mukana teoksessa on perinteinen kummitustaloelementti ja jopa tarunomainen merihirviö. Myös jonkinlainen dekkarimainen kuvio Kuokkamummosta löytyy – ja uskottavuuden rajoilla olevia viittauksia suojelupoliisin tarkoin vartioituihin valtiosalaisuuksiin. Samalla Hautala pohtii uskonnon syntymekanismeja muun muassa animismiteorian kautta.

Julian isä on satirisoitu versio yhdysvaltalaisesta antikommunistista, jolla on suhteita muun muassa Chuck Norrisiin. Samuelin isä puolestaan on vanha stalinisti. Varsinkin Julian isä on niin karikatyyrimainen luomus, että sekin koettelee uskottavuuden rajoja.

Teos on kaiken kaikkiaan varsin vaikea tulkittava, koska tekijä jättää keskeiset punokset auki. Mitä tapahtui oikeasti, kuka – tai mikä – kukin lopulta oli?

Loppu sisältää Maisan unia unista, surrealistista kerrontaa, joka vihjaa psykoosiin. Kauhun ydin voikin olla siinä, että todellisuutta ei enää erota unista tai hallusinaatioista. Hautalan uusimmassa hulluuden fiktio on vahvasti läsnä. Ihmisyyden kammottavimmat kummitukset nousevat psyykestä, eivät sen ulkopuolelta. Mielemme syvyydet jäävät tavoittamattomiin, jolloin suurin kauhu syntyy siitä, ettemme voi tuntea edes itseämme.

Kuokkamummo on tekijän synkin ja pessimistisin romaani, ja samalla kauhukirjallisuutemme terävintä kansainvälistä kärkeä. 

Marko Hautala (Kuva: Janne Kauranen)