Ruumiittomat – suomalaisia aavenovelleja. Toim. Heikki Nevala, Anni Nupponen ja Shimo Suntila. Osuuskumma 2014.

Kotimaisia kummitustarinoita ei tietääkseni aiemmin ole julkaistu novelliantologiana, vaikka käsillä olevan teoksen esipuheesta käy ilmi, että niitä on kirjoitettu jonkin verran ja julkaistu alan lehdissä sekä myöhemmin tekijöiden novellikokoelmissa. Myös jokunen aaveaiheinen romaani on maassamme julkaistu. Ruumiittomat korjaa puutteen ja on erittäin tervetullut lisä kotimaiseen kirjallisuuteen.

Valikoiman avaa J.S. Meresmaan jotakuinkin täydellinen goottilaisnovelli Kielolinna. Novellin kompositio ja narratiivi sopivat mainiosti oppikirjaesimerkiksi moitteettomasta kauhunovellista. Teos viittaa monella tapaa itsensä ulkopuolelle ja resonoi genren historian kanssa jo nimivalinnoillaan. Novellin otsikko itsessään on ladattu merkityksillä, jotka paljastuvat vähitellen, ja päähenkilö Rebekka heijastaa itsessään niin kuuluisaa esikuvaansa kuin Meresmaan tekstiä.

Kielolinna on perinteisellä tavalla kauhuromanttinen ja raskasmielinen: kaunis, haikea ja traaginen. Ensikohtaaminen tapahtuu ukonilman pauhussa, mutta nopeasti mukaan tulee modernin teknologian mahdollistama outo ja tenhoava rakkaustarina.

Rebekka ei ole henkisesti aivan tasapainossa, joten lukija tulee vakuuttuneeksi siitä, että hän lopussa löytää juuri sen mitä sisimmässään etsii ja kaipaa. Meresmaa ohjaa lukijan hienovaraisin viittauksin ja ennakoinnein vähitellen kohti väistämätöntä. Ei vain talo vaan myös sen asukkaat. Koko maisema on Rebekan sielun peili, hänen elämänsä kuva. Meillä jokaisella on oma Manderleymme. Arki on vain pinta, jonka alla velloo pohjaton, yönmusta syvyys.

Novelli sisältää päähenkilön sisäisen konfliktin, hänen ihmissuhdekonfliktinsa ja vieläpä kummallisen rakkaustarinan tavallisine konflikteineen. Päähenkilö kasvaa ja löytää itsensä tarinan edetessä. Tästä syntyvä dynamiikka kiehtoo ja imee mukaansa. Novelli ei ole vain kaunis ja traaginen – se on mestarillinen. Loppuratkaisu on klassikko syntyessään.

Anni Nupposen Maitoa mandariinilasista jatkaa hieman samoilla linjoilla kuin valikoiman ensimmäinen novelli, mutta sortuu selittelevään ja alleviivaavaan kerrontaan. Kauhuvaikutelma epäonnistuu juuri siksi, että kertoja kyselee ja kommentoi liian itsetietoisesti. Tunnelman luomisessa kummitustarinaan narratiiviset ratkaisut ovat ensiarvoisen tärkeitä eikä Nupponen tässä suhteessa täysin onnistu.

Tarina on kuitenkin taitavasti laadittu, joskin asetelmaltaan melko kliseinen. Tuntemattomalta sukulaiselta peritty asunto, rikkinäiset perhesuhteet ja vähitellen kirjeistä ja päiväkirjasta paljastuva traaginen taustakertomus ovat moneen kertaan tallattuja polkuja. Novellin loppu voidaan tulkita taiteen ja luovuuden terapeuttiseksi vaikutukseksi.

Kari Välimäen kertomus Uudet perunat nojaa vahvasti spirit-sanan merkityksiin. Novelli ei asetu helposti genrerajoihin, joskin se on enemmän scifiä kuin kauhua. Perustunnelma on humoristisen ironinen. Yhteiskuntakritiikkiäkin tarinassa on. Sinänsä hyvä perusidea kärsii paikoitellen turhasta toistosta.

Taru Luojola hyödyntää taitavasti sirkusympäristön epätodellista ja pelottavaakin tunnelmaa novellissaan Herra Maximilian Dunkelhaus ja hänen tivolinsa. Tarinan keskiössä on aavetivoli, jonka yleisökin koostuu aaveista. Kertoja on Porvoossa asuva nuorukainen, joka kohtaa öisessä puistossa Ilse-nimisen salaperäisen naisen, josta jäljet johtavat nopeasti kummalliseen tivoliin.

Mukana on myös omaperäinen steampunk-elementti ja tarina huipentuu ironiseksi moraliteetiksi ihmisen valtapyyteistä, jotka ovat jälleen kerran johtaneet autenttisen rakkauden tuhoon. Pyyteet ja jalommat tunteet jatkavat olemassaoloaan ikuisesti tuonpuoleisessa, jossa murheelliset sielut eivät koskaan saa rauhaa.

Maria Carolen Ruusunnuppuni, kaikkeni on varsin omaperäinen käsityöläispastissi. Novelli on hirtehinen ja makaaberi, ei mikään perinteinen kummitustarina. Tässä, kuten Välimäellä, kertojana on kummitus itse. Carole tuo vahvasti mieleen Clive Barkerin klassikkonovellit Veren kirjat -sarjassa. Tämä voidaan lukea kehuksi.

Samuli Antilan novelli Synnytetty on lyhyt ja ytimekäs. Lause on paikoitellen lyhyttä eikä sivulausetta tarvita. Raahustaa-tautofonia häiritsee ikävästi tunnelmaa. Tällaisia termejä ei pitäisi käyttää monta kertaa yhdessä novellissa eikä varsinkaan peräkkäisissä kappaleissa.

Mitä tulee tarinaan, se noudattelee lähinnä lovecraftiläistä perinnettä. Tosin kertomus on eritepitoinen ja siinä syödään ja juodaan melkoisesti tarinan etenemisen kustannuksella, jolloin myös tunnelma latistuu. Varsinainen idea on kuitenkin kekseliäs. Toteutustapa jättää toivomisen varaa. Yksinäisen, intohimoisen asianharrastajan matka paranormaalin ja vanhojen kirjojen maailmaan sisältää hauskoja yksityiskohtia, mutta miekkosen luomus – tai luomukset – jää luonnosmaiseksi. Samoin jää Synnytetty luonnosmaiseksi, viimeistely ontuu.

Heikki Nevala sijoittaa novellinsa Syyllisyyden varjot tuttuun tapaan pohjalaismaisemiin, tarkemmin kirkkoympäristöön. Päähenkilö on heikkolahjaiselta vaikuttava työmies, joka tekee epätoivoisia tekoja ja saa maksaa niistä kalliisti. Kerronta noudattelee Nevalalle ominaista tyyliä ja tematiikkaa. Yliluonnollinen yhdistyy vaivatta karuun häjyilyyn. Paha saa palkkansa.

Tarja Sipiläinen tarinoi meksikolaisittain novellissaan Henkien polku. Kertojana on suomalainen Nina, joka kutoo romanssin, henkisen matkan ja menetyksen verkon eksoottisin lisämaustein. Novelli on oikeastaan realistinen, sitä ei voi missään nimessä kutsua perinteiseksi kummitustarinaksi saati reaalifantasiaksi. Mukana on silti castanedalainen juonne, joskin sen kehittely ei ulotu tarpeeksi pitkälle.

Elävä ja kuollut limittyvät kerronnassa monella tasolla, mutta päällimmäiseksi tunnelmaksi jää jonkinlainen länsituristin romanttinen kaukokaipuu. Nainen etsii itseään eikä löydä oikeastaan mitään henkisesti palkitsevaa.

Lopullinen askel on ratkaiseva, mutta novellista ei mielestäni välity aivan sellaista intohimoa, joka teoriassa voisi saada Ninan ottamaan ratkaisevan askeleensa. Toisaalta päähenkilön elämä vaikuttaa kokonaisuudessaan koko touhuun väsyneen sielun harhailulta ja itsepetokselta, joten käytännössä hän voi viihdyttää itseään myös astumalla pimeään. Lattarimenosta jää joka tapauksessa hieman lattea vaikutelma.

Anne Leinosen Tyttö niityllä sisältää uniikin maailman, jossa piilee moraalinen opetus. Yksilön on noustava häntä verkossaan pitävää väärämielistä kokonaisuutta vastaan, herättävä unesta, toimittava oikein. Leinonen luo ympäristönsä taidolla ja hienostuneesti, varmoin ottein. Henkilöt ja hahmot elävät ja resonoivat keskenään. Mukaan on päässyt historiallista ainesta ja modernia teknologiaa, kuten Meresmaalla. Silti tarina on etusijalla.

Kertojana toimii tässäkin aave, joka kohtaa niityllä kaltaisensa nuoren tytön, sillä erotuksella, että toinen tyttö ei ole aave. Vähitellen paljastuu, miksi kertoja on aave ja mitä hän on tekemässä. Novelli heijastelee ihmisen yhteisöllistä elämää ja sen lainalaisuuksia, mutta pahan kierteen jatkaminenkin voi joskus loppua mikäli yksilön tahto on kollektiivia, ympäristön painetta vahvempi.

Leinosen kertomus on kenties valikoiman yhteiskunnallisin, vaikkakin moraalinen sanoma on taidolla kirjoitettu piilotekstiksi. Niin kauan kuin on uskoa on elämää. Jopa kuolleiden maailmassa.

Valikoiman pisin novelli on Minna Roinisen Vielä yhdet jäähyväiset. Tarinan minäkertoja Liisa joutuu ikäväkseen elämään uudelleen arkea entisen poikaystävänsä Nikolaksen kanssa, koska mies alkaa kummitella Liisan asunnossa kuoltuaan Yhdysvalloissa auto-onnettomuudessa.

Nopeasti Roininen kääntää tarkastelukulman kummittelusta neuropsykologiaan, mikä on ratkaisuna onnistunut, ja erityisesti tässä teoksessa paikallaan, sillä muilla ei tätä näkövinkkeliä aiheeseen ole. Ilmiölle on aina mielenkiintoista hakea selitystä myös fiktion keinoin fiktion sisällä sen sijaan, että sitä vain kuvailee tarinaperinteen mukaisesti. Liisan kautta tekijä kyseenalaistaa aaveiden olemassaolon ja hakee selitystä psykologiasta.

Liisa työskentelee vahtimestarina psykologian laitoksella, joten apu on lähellä. Samalla novelliin tulee mukavasti kolmiodramatiikkaa ja moninaisempaakin säpinää. Myös aaveiden olemassaolon filosofisia ongelmia sivutaan ihmissuhteiden setvimisen lomassa. Huumoriakin on sopivasti mukana. Tärkeässä roolissa tapahtumien kulussa on vanhempi vahtimestari Brita.

Novelli nousee valikoiman parhaimmistoon, loppu on todella kaunis.

Jussi Katajalan kontribuutio Odottaja on yliluonnollinen dekkari, jossa toiminta ja juoni ovat etusijalla. Kyse on Mikaelista, eräänlaisesta aave-etsivästä ja hänen kummitusapuristaan Aurorasta. Yhdessä he auttavat Helsingissä kummittelevia sieluja rajan tuolle puolen. Mikaelilla on apunaan myös Balthasarin muistikirja, josta löytyy tarpeeseen sopiva loitsu, ja loppu hoituu tietokoneella tai puhelimella.

Katajala kuvaa tapahtumat varmaotteisesti ja ekonomisesti. Novellissa on tekijälle ominaista huumoria ja terävää ajankuvaa. Helsinki elää kuolleiden sielujen ja Mikaelin ympärillä.

Jani Kangas on kirjoittanut tarinan nimeltä Tyhjiö 29B. Se on dystooppinen kuvaus totalitarismia muistuttavasta työympäristöstä ja nykyajan sisällyksettömän konttoriaherruksen elämälle aiheuttamasta merkityksettömyydestä. Novellissa on kafkamaisia sävyjä ja mustaa huumoria.

Yhtiö on Moolok, jonka kitaan viattomia uhrataan, jotta muut pelastuisivat. Intialaiset ainekset maustavat kokonaisuutta hienosti ja loppuratkaisu on suorastaan nerokas.

Janos Honkosen Vespula vie aaveteeman virtuaalitodellisuuden puolelle ja onnistuu siinä erinomaisesti. Melkein jokaisella meistä länsimaalaisista on jo virtuaaliminä, joka osallistuu internetissä peleihin ja sosiaaliseen mediaan.

Facebookissa ihminen voi jatkaa olemassaoloaan vielä kuolemansa jälkeenkin, elleivät sukulaiset poista vainajan profiilia. Honkonen soveltaa tämän ajatuksen novellissaan loogiseen loppuun saakka ja yhdistää siihen oivallisesti kyberpunkia ja holhousvaltiokritiikkiä. Lopputuloksena on antologian parhaimmistoon nouseva hyytävä tarina.

Antologian päättää Shimo Suntilan novelli Chudakovin aaveet. Kuuhun sijoittuva kertomus on puhdasta scifiä aaveteemalla ryyditettynä. Siinä on myös dekkarimaisia piirteitä ja varsin traaginen tunnelma. Lopussa näkökulmahenkilö Boston Roselle paljastuu kaikki.

Ruumiittomat on kokonaisuutena erinomainen novelliantologia, jonka valttina on ennen kaikkea monipuolisuus. Kokoelman parhaat novellit ovat kansainvälistä tasoa ja heikommatkin menettelevät. Yhtään surkeaa tapausta ei mukaan ole päässyt. Aavemaisen hyvin toimitettu kirja.

Mia Vänskä: Valkoinen aura. Atena 2014.

Mia Vänskän kolmas romaani jatkaa kauhukirjallisuuden saralla, mutta nyt mukana on uusiakin elementtejä, jotka vievät kohti perinteisempää dekkaria. Sekoitus on onnistunut, joskin kosolti parantamisen varaa vielä jää.

Nuoren sairaanhoitajaopiskelija Iinan ympärille nivoutuvassa tarinassa päähenkilön elämänmuutos heijastuu yliluonnollisiin kokemuksiin, jotka vähitellen paljastavat teoksen ytimestä dekkarimaisen kuvion. Tapahtumat etenevät nopeasti ja jo varhain käy ilmi, että erään Iinan uudessa asuntolatalossa aiemmin murhatun nuoren naisen kohtalo sekoittuu oudolla tavalla Iinan kohtalon kanssa.

Kertomukseen sisältyy paljon ihmissuhdedraamaa ja muuta nuorten aikuisten peruskauraa, joka vaikuttaa ehkä pikemminkin kohderyhmä- kuin taiteelliselta valinnalta. Silti Vänskä osoittaa hallitsevansa monentyyppisen elämän kuvauksen eikä hän jää toistamaan aiempien teostensa asetelmia. 

Valkoisen auran joissakin tapahtumissa on kuitenkin liikaa käytetyn makua, kuten uima-allasjuhlissa ja soluasunnon arjessa. Kahvilakohtaukset tallaavat vanhoja polkuja. Tekijä ei saa näistä vanhoista elementeistä irti tuoretta dramatiikkaa. Välillä tuntuu, kuin kyse olisi amerikkalaistyylisestä nuortenelokuvasta. 

Iina kokee outoja ilmiöitä ja näkee jonkun toisen unia. Kuollut nainen alkaa kummitella hänelle ja muutenkin tunkeutuu väkisin hänen elämäänsä. Salaperäisten tapahtumien myötä Iina pääsee selville murhatun naisen kohtalosta, mutta samalla ilmenee, että kukaan ei ole turvassa.

Päähenkilön lähipiirissä on naisia, jotka harrastavat uushenkisyyttä, muun muassa energiahoitoja. He kertovat Iinalle, että tyttö on erityisen herkkä, koska hänellä on valkoinen aura. Iina kykeneekin samaistumaan sairaskohtauksen tai onnettomuuden uhreihin, aivan kuten kuollut nainen kykenee jotenkin tunkeutumaan Iinan tajuntaan ja ottamaan hänet osittain valtaansa. Iina löytää vähitellen itsestään uusia kykyjä. Samalla hän muistaa lapsuudestaan asioita, jotka on tarkoituksella unohtanut.

Mukaan tulee myös pakollisia mieskuvioita, mutta ihmissuhteet jäävät luonnosmaisiksi. Jotkut juoniratkaisut voi perustella vain sillä, että näin saatiin henkilö tai henkilöt sivuun tapahtumien tuoksinasta, eli narratiivissa esiintyvä viittaus vaikkapa lomamatkalla olemiseen on vain selitys sille, miksi kyseiset henkilöt eivät puutu tapahtumiin. Vastaavasti tärkeillä hetkillä päähenkilöt tekevät pari kertaa epäuskottavan valinnan, jota tekijä joutuu niin ikään selittelemään.

Päähenkilöiden perhe-elämä on rikkonaista ja siihen sisältyy kosolti tragediaa, joka heijastuu asianmukaisesti niin lapsiin kuin heidän vanhempiinsa. Pääsääntöisesti tytöt tai naiset ovat kokeneet kovia, ja tästä johtuen heidän luonteissaan on sopivasti särmää ja hämäriä alueita.

Vänskä kutoo taitavasti kauhun ja dekkarin yhdistelmän, jossa Iinan yliluonnollinen kyky on avainasemassa. Henkimaailman ilmiöt tuovat salapoliisitarinaan mukavaa lisävärinää. Kauhu on silti edelleen tapahtumien keskiössä ja veri roiskuu leppoisasti sopivin väliajoin.

Iinan läheisin ystävä Linda nousee lopussa ratkaisevaan rooliin tahattomana salapoliisina. Vyyhti purkautuu nopeasti ja ruumiita tulee kenties hieman liikaakin. Romaani on kuitenkin niin vetävästi kirjoitettu, että se oli pakko lukea yhteen putkeen. Loppuratkaisu on hieno.