Muusikko-elokuvaohjaaja Rob Zombien B.K. Evensonin avustamana sutaisema romaani alkaa väkevästi, kun noitien kokouksessa vuoden 1692 Salemissa itse Pelsepuupi syö pikkuvauvan, joka juuri on revitty käsin äitinsä verisestä mahasta. Vihtahousu ilmestyy liekkeihin ja teloo viattoman ihmistaimen. Sitten se ahmaisee poloisen, jonka alastomat naisvihulaiset, noidat, sille tarjoavat.
Noitien kokous olisi kannattanut kääntää noitapiiriksi. Oletan, että alkuperäinen termi on coven. Menneisyyteen sijoittuvassa aloitusjaksossa kääntäjä on tehnyt pahemman virheen. Would-kerronta on käännetty konditionaaliin, vaikka kontekstista käy selkeästi ilmi, että se olisi pitänyt kääntää imperfektiin. Romaani on tarpeeksi heppoinen ilman näitä käännöskukkasiakin.
Alun limaisten verikekkerien jälkeen kertomus siirtyy tietenkin nykyaikaan. Kirous pahoja noitia teloittavan sankaripapin suvulle on langetettu, ja lukija tietää, että Pelsepuupi riivaa jatkossa koko Salemia. Veri tulee lentämään, kuten alku antaa odottaa.
Nykyajassa päähenkilönä on pastorin jälkeläinen Heidi Hawthorne, päihdeongelmainen radiotiskijukka, joka yrittää pysyä erossa kovista aineista, mutta imee viinaa kuin sieni. Tatuoitu, ”hoikka mutta muodokas” rokkaritipu on jälleen ennalta arvattava valinta, mutta sellaista kirjailijaksi ryhtyneeltä rokkarilta voi toki odottaa.
Mukana on myös genren perinteinen hahmo, skeptinen historioitsija, vanha viisas mies, joka saa tuta, ettei järkiperäiselle epäilylle ole katetta. Pahuuden voimat ovat totta, Saatana nurkan takana. Noidat eivät ole fiktiota vaan faktaa.
Kun tähän lisätään väärinpäin rukoilevia satanistinunnia, lopusta alkuun pyörivä vinyyli, subliminaalisia viestejä, rottia, kylpyhuonekohtaus, ylösalaisin käännettyjä ristejä ja omituisia hevipellejä, ei levy oikeasti pyöri päinvastaiseen suuntaan vaan jumittaa paikoillaan. Kauhukliseet vyöryvät sivuilta nopeassa tahdissa ja mäiskettä kestää melkein 400 sivua. Kun teurastus huipentuu, päähenkilö herääkin unesta. Koira ei sittenkään kuollut, pastorikaan ei ollut perverssi verenimijä. Mukavaa. Loppumättö sentään ei paljastu uneksi: sarvipäinen väkäpippeli saa omansa.
Kaikki teoksessa on kovin ennalta arvattavaa eikä tapahtumissa ole tolkkua: verinen show esitetään, mutta yleisöä ei ole, pahuuden voimien toiminnalla ei ole tarkoitusta, paitsi lukijan oletettu viihdyttäminen. Ei viihdytä. Vihtahousu lykkää omansa saamista kauan, vaikka olisi voinut saada sen heti. Myöskään sitä, miksi vasta Heidi Hawthorne on koston ansaitseva jälkeläinen, ei kerrota.
Edes narkomaanin kuivilla pysyttelemisen vaikeuksiin tekijä ei tuo minkäänlaista uutta näkökulmaa. Koko tarina on vanhan hevipiireistä tutun vihtahousumystiikan ja shokkikuvaston kierrätystä. Radioaseman arki on sekin tavanomaista, mutta veri sentään roiskuu ja niin analogisilta kuin digitaalisilta levyiltä kantautuu perkeleellistä mörinää.
Heidi Hawthorne joutuu toistuvasti kysymään ”Mitä vittua?” kun sarvipää kammottavine apulaisineen jahtaa häntä. Arvostelijakin esittää saman kysymyksen jatkuvasti lukuhetkiensä tiimellyksessä. Mitä vittua?
