Jussi Katajala: Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita. Osuuskumma 2013.

Suomalaisen spekulatiivisen fiktion tuotteliaimpia novellisteja oleva Jussi Katajala on koonnut historialliset tarinansa yhteen. Teos kattaa pitkän historiallisen jakson ja ilahduttaa monipuolisuudellaan. Laatu säilyy tasaisena läpi kokoelman, oikeastaan jopa paranee loppua kohti.

Tekijän tyyli on selkeä ja koristelematon, mikä on selkeä vahvuus. Novellit ovat helppolukuisia, perinteisiä seikkailutarinoita, joissa on mukana yliluonnollisia tai outoja elementtejä. Katajala on tehnyt taustatyönsä huolella, historialliset nimet ja yksityiskohdat ovat kohdallaan. Hän hyödyntää novelleissaan taitavasti vanhoja myyttejä ja kansanperinnettä.

Kokoelma alkaa scifikertomuksella, joka on lyhyt ja ennalta arvattava. Sen jälkeen päästään kunnolla vauhtiin antiikin Kreikassa. Sieltä matka jatkuu viikinkimaisemiin. Kotoisessa pohjolassa petos, kosto ja kauhutunnelma kietoutuvat vanhaan suulliseen tarinaperinteeseen. Katajala on tässä vahvimmillaan. Kun salaperäinen vieras tulee taloon ja alkaa kertoa tarinaa, lukija voi odottaa hyvää, hyytävää kyytiä.

Jo antiikin Kreikkaan sijoittuvissa novelleissa yllättävät käänteet ja inhimilliset paheet pitävät lukijan otteessaan. Paha saa palkkansa, ahneella on paskainen loppu. Yksi voi selviytyä kurimuksesta, toinen ei, mutta yleensä kukaan ei pelastu. Katajalan narratiivi noudattelee perinteisen kauhukertomuksen moralistista eetosta.

Ihmiset ja jumalat esiintyvät tarinoissa rinnakkain, kuten vanhaan, suulliseen perinteeseen sopii. Usein jumala on ottanut ihmishahmon ja auttaa tarinan sankaria tai antisankaria saavuttamaan tavoitteensa. Mikäli sankari sortuu myöhemmin paheeseen, vaikkapa ahneuteen tai petokseen, jumala rankaisee häntä armotta.

Katajalalla on taito kirjoittaa myyttejä ja perinnettä eläväksi tarinaksi. Novellien kieli on modernia ja luettavaa, mutta niiden sisäisen rikkauden tunnistaa heti, jos on joskus perehtynyt vaikkapa helleenien tai viikinkien mytologiaan. Tekijä hyödyntää oivallisesti vanhaa ja uudistaa samalla perinnettä.

Tarinoista löytää hauskoja, herkullisia yksityiskohtia, esimerkiksi maininnan kyynikkofilosofi Diogeneen suosimasta kansainväliseksi muodostuneesta sormimerkistä. Pystyyn nostettu keskisormi tarkoitti jo antiikin Kreikassa sitä mitä nykyäänkin ja Diogenes oli tavattoman vittumainen mies. Näinkin pieni historiallinen detalji tuo välittömästi tarinaan ihastuttavan lisäsäväyksen.

Kertomus Wilhelmus Lyypekkiläisen kuolema on monellakin tapaa erityisen herkullinen, samoin upea niminovelli Leonardon rasia. Molemmat ovat kokoelman eliittiä.

Kerronnallisesti kirjailija luottaa tarinaan eikä turhia kikkaile. Näkökulmahenkilöiden vaihtoa Katajala ei harrasta, novellit kerrotaan joko yksikön ensimmäisessä tai kolmannessa persoonassa. Muutenkaan tarinat eivät sisällä modernia tai postmodernia kirjallista kokeilua. Tämä on niille pelkästään eduksi.

Novellissa Noitanaisen älä anna elää tekijä kuitenkin soveltaa taidolla kirjemuotoista näkökulmakerrontaa alun minäkertojan ilmeisesti nykyaikaan sijoittuvan tarinan sisällä, joka kaiken lisäksi sopii epookkiin erinomaisesti.

Kokoelman suosikkinovellini on Lemminkäisen kuolema. Se sijoittuu Suomen sisällissodan jälkeiseen kieltolain aikaan 1920-luvun alkupuoliskolle ja minäkertojan tarinan sisällä olevan selostuksen myötä sota-aikaan. Tässä hirtehisessä zombinovellissa Katajala on jälleen erinomaisesti tavoittanut ajan hengen ja tunnelman. Mukana on kosolti maukkaita yksityiskohtia termejä myöten. Lippu on piletti ja kahvi valmiiksi prännättyä. Jatsia kuunnellaan ja kieltolaista huolimatta pirtua siemaillaan. Lääkärin tuntemisesta on etua, joskin väkijuomaa tulee helposti särvittyä enemmän kuin lääkäri määrää. Tämä koskee myös lääkäriä. Väärintekijät saavat sota-ajan rötöksistään asianmukaisen rangaistuksen. Loppu sisältää yllättäviä käänteitä ja on kaikin puolin silkkaa hunajaa.

Kaksi viimeistä novellia eivät aivan yllä samalle tasolle, mutta kelpo tarinoita nekin ovat. Äänetön saari kertoo Tyynenmeren saarelle haaksirikkoutuvasta amerikkalaislentäjästä II maailmansodassa. Tarinan alku on lupaava, mutta aavemaiselta vaikuttavat tapahtumat eivät olekaan sitä mitä spekulatiivisen fiktion lukija odottaa. Lopetuskin on hieman väkinäinen ja moralismissaan liian alleviivaava.

Päätösnovelli Asturias (Leyenda) liikkuu ajassa nykyhetken ja maurimiehityksen aikaisen Espanjan välillä. Tarina on kekseliäs ja kaunis, jopa romanttinen, ja ehdottomasti kokoelman parasta antia Lemminkäisen kuoleman ohella. Viimeksi mainittu nousee hiuksenhienosti suosikikseni, koska hunajainen epäkuollut toimii tässä kirjallisuuden lajityypissä romantiikkaa paremmin. Ei silti, etteikö myös Asturias (Leyenda) olisi erinomainen.

Kirjailijan itseluottamus huokuu kokoelman tekstistä, hänen ei juuri tarvitse harrastaa tyylillisiä kommervenkkejä saadakseen lukijan koukkuun. Katajalan novelleissa on kokeneen kirjoittajan leima, joskin tautofonisuutta, saman sanan toistuvaa peräkkäistä käyttämistä, esiintyy kappaleissa ja jopa virkkeissä paikoitellen – varsinkin novellissa Kultanaamioinen jumala – turhan paljon. Tässä tekijällä on vielä petraamista.

Kokonaisuutena Leonardon rasia ja muita historiallisia tarinoita on kokoelma, jota ei malta käsistään laskea. Se on luettava yhdeltä istumalta. Yleensä tämä pätee yksittäiseen novelliin, mutta Katajala onnistuu ulottamaan lukuhimon koko teokseen. Hän on alan kärkeä Suomessa ja kansainvälisestikin. Toivottavasti näitä novelleja käännetään pian myös muille kielille.

Viktor Martinovitš: Paranoia. Like 2013.

Valkovenäläisen kirjailijan Minskiin sijoittuva teos alkaa lupaavasti valtion turvallisuusministeriön seurantaraporteilla, joiden merkitys selviää romaanissa vasta paljon myöhemmin. Valitettavasti Paranoia muuttuu vähitellen tavanomaiseksi epätoivoiseksi rakkaustarinaksi. Kahvilat, puistot ja sillat todistavat synkkien varjojen vainoamaa romanssia, joka ei voi päättyä onnellisesti. Kaikki menee käsikirjoituksen, niin sanotun peruskaavan mukaan. Paranoiaa voisi kutsua totalitarismikriittiseksi noirdekkariksi. Heti alussa postimies on soitellut useitakin kertoja.

Tekijä rasittaa lukijaa ylipitkillä kappaleilla, jotka eivät edes tyylillisesti puolusta paikkaansa. Välillä kertoja tarinoi monta sivua putkeen ilman kappalejakoa. Parhaita jaksoja ovat juuri turvallisuusviranomaisten laatimat tarkkailuraportit, joissa kappaleet pysyvät maltillisissa mitoissa ja dialogikin on paikoitellen nokkelaa.

Suomennoksessa käytetään henkilöistä aivan liikaa persoonapronominia ”tämä”, mikä voi tosin johtua alkutekstistäkin. Tämäkään ei kerro tyylitajusta, oli vika tekijän tai kääntäjän. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että suomen kielessä ”hän” on asiayhteydessä oikea muoto ja kääntäjä voi aivan hyvin korvata alkutekstin muodon meidän kielellemme luontevammaksi.

Romaani kertoo lännessä tunnetusta kirjailija Anatoli Nevinskistä, joka tapaa kahvilassa kauniin, salaperäisen naisen, Elizavetan, joka nopeasti paljastuu valtion diktaattorin, turvallisuusministeri Muravjovin rakastajattareksi, ja aivan liian klassiseksi femme fataleksi. Naiselle ja kirjailijalle kehittyy välittömästi intohimoinen rakkaussuhde, joka turvallisuusministerin jatkuvan virtuaalisen ja hänen alaistensa faktuaalisen läsnäolon vuoksi on tietenkin perinteinen ménage à trois. Kolmiodramatiikka ei kuitenkaan nouse tekijän tavoittelemiin korkeuksiin.

Teoksessa on päälle liimattua Neuvostoliiton ja sen tilalle tulleen länsimaisen markkinatalouden rinnastamista, jonka tarkoitus on kai osoittaa, että totalitarismiin sopii kumpi tahansa yhtä hyvin. Tuntuu kuin tekijällä ei olisi uusia ideoita ollenkaan, niin väkinäistä tämä Karl Marxin ja Marks & Spencerin kanssa leikkiminen on. Marx-veljekset sentään jäävät hyödyntämättä.

Kirjan mielenkiintoisinta antia ovat rakastavaisten intiimit hetket, jotka turvallisuuspalvelu tallentaa yksityiskohtaisesti. Totalitarismin yksilön yksityisyyden täydellisesti raiskaava luonne tulee karmivalla tavalla selväksi. Pariskunnan keskusteluja kuitenkin haittaa intertekstuaalisten heittojen määrä ja itsestäänselvyys, joka on nimien pudottelua ja Romeota ja Juliaa.

Diktaattori Muravjovin hahmo on ristiriitainen: Elizavetan kertomuksissa hän on lähinnä romanttinen kaunosielu, mutta kansalaisten mielissä pelätty hirmuhallitsija. Ratkaisu on liian helppo, liian tavanomainen.

Loppua kohti teos alkaa muuttua sekavammaksi, mikä on varmasti tarkoituskin. Minäkerronta vaihtuu välillä yksikön kolmanteen persoonaan, virallisluontoisten tarkkailuraporttien ohessa. Juuri kertojan vähittäinen sekoaminen ja loppuratkaisun avoimuus ovat kuitenkin romaanin heikoin lenkki.

Aksel Sandemose viritteli samanlaista kuviota syyllisyydestä ja muistamattomuudesta jo ajat sitten teoksessaan Kadonnut on vain unta (1946; suom. 1961). Sandemose vain teki sen paljon hyytävämmin ja kaikin puolin paremmin. Hänellä ei romaanissaan ollut valtion turvaviranomaisten tarkkailua, mutta muilta osin minäkertojan epäluotettavuus paljastui samaan tapaan vähitellen ja lopussa koko kauheus paljastui. Paranoia jää enemmän auki, mikä ei ole teokselle eduksi.

Martinovitš on kiusallisen huono Paranoian loppupuolen konserttikuvauksessa, jossa hän runollisin metaforin yrittää kuvailla Bachin ja Chopinin musiikkia. Kuin, kuin ja kuin. Kas kun ei pilipalipom. Kohtaus on samalla tarinan keskeinen käänne, kilpakosijoiden väistämätön kohtaaminen, joten ilmeisesti tekijällä on mennyt peripetia pahasti yliyrittämisen puolelle. Jälki ei aivan yllä Antti Hyryn hallusinatorisen tekotaiteilun tasolle, mutta pahimmillaan sen rajoille. Tämä yliammuttu metaforavyöry voi tietenkin johtua päähenkilön sekoamisesta ja tilanteen aiheuttamasta jännityksestä. Silti sitä on vaivaannuttavaa lukea.

Loppusuoran kiihdytyksessä teoksen paranoidiseen luonteeseen liian sopivasti kaikki vaikuttaa lavastetulta ja minäkertojan luotettavuus rakoilee sitä mukaa kun verkko hänen ympärillään kiristyy. Lopussa tutkintavankila muuttuu kertojan houreissa luostariksi ja muutenkin Dostojevski kummittelee tekstissä liikaa. Salaisen poliisin koodinimi Nevinskille on sentään Gogol. Todella hauskaa. Heh heh. Raskolnikov olisikin ollut liikaa, kuten viimeisiltä sivuilta käy ilmi.

Jos Martinovitš olisi onnistunut olemaan hienovaraisempi ja hämmentänyt soppansa taidolla, tarina olisi saattanut toimia toteutunutta versiota paremmin. Jotenkin kaikki jää toteutuneessa kertomuksessa itsestään selvällä tavalla paranoiaksi, osittain fiktion sisäiseksi fiktioksi, ja kokonaisuutena epäluotettavan kertojan ja ”objektiivisten” tarkkailuraporttien melko tavanomaiseksi ristivalotukseksi.

Kirjaa lukiessa harmittaa koko ajan myös se, kuinka upean elokuvan Florian Henckel von Donnersmarck on jo samasta aihepiiristä tehnyt (käsikirjoitus ja ohjaus). Kun on nähnyt Muiden elämän muutaman kerran ja toistuvasti ihaillut sen toteutusta ja humaania käännettä tarkkailijan muuttuessa kertojaksi, viranomaisen taiteilijaksi, Stasi-agentin kirjailijaksi, ei vertailulta käsillä olevaan tarinaan voi välttyä. Paranoia häviää elokuvalle joka suhteessa.

Toisin sanoen siinä vaiheessa kun objektiivisesta tarkkailijasta ja tapahtumien kuvaajasta tulee kertoja, joka selkeästi kirjoittaa fiktiota, luo oikeiden henkilöiden pohjalta kuviteltua dialogia ja tapahtumia, valikoi, lisäilee ja muuntelee, von Donnersmarckin päähenkilö muuttuu totalitaariselle ideologialle kuuliaisesta valtion orjasta ihmiseksi, humaaniksi yksilöksi, joka samaistuu hahmoihinsa, oikeisiin ihmisiin, empaattisesti, ja alkaa auttaa heitä. Inhimillisyydestä häntä rangaistaan julmasti.

Viktor Martinovitš punoo juonta tavalla, joka on pikemminkin pitkäveteinen monologi. Lopulta objektiivisten tarkkailijoiden raportoima rakkaustarina jää lukijan mieleen teoksen ainoana vahvuutena. Tosin siinäkin on toistoa ja piirteitä, jotka voisivat olla paljon terävämmin toteutettuja.

Teoksen naispäähenkilö Elizavetan arvoituksellisuus ja hänen kertomustensa ristiriidat jäävät pahiten kaivelemaan, joskin osa niistä voidaan laittaa epäluotettavan kertojan piikkiin. Epävarmuuden ja aporian annostelussa olisi noudatettava kohtuutta. Jos lukija ei kykene täyttämään riittävää määrää hermeneuttisia aukkoja, teos vaikuttaa helposti tyhjältä, pikkunäppärältä sanahelinältä.

Fiktiossahan kyse on siitä, kuka osaa lavastaa tapahtumat ja kertoa tarinan parhaiten, ja samaan aikaan manipuloida sekä lukijaa että romaanin tiettyjä henkilöhahmoja uskomaan jotain, jota ei periaatteessa voi uskoa. Jos tekijä yrittää kutoa liian monimutkaista ja arvoituksellista mattoa, lukija ei välttämättä usko lopputulokseen ollenkaan. Se on harmillista neljäsataasivuisessa teoksessa.

Luullakseni Martinovitš vihjaa totaalisen vallan läpinäkymättömyyteen, vallankäyttäjien taustalle jäävän abstraktin vallan sumeaan luonteeseen. Valtiodiktatuurissa yksilö pelkää ja tuntee syyllisyyttä pienistäkin loukkauksista vallanpitäjää kohtaan. Jos diktaattori onkin romanttinen taiteilijasielu, hänen taustallaan on oltava jotain oikeasti pahaa ja häikäilemätöntä. Mikäli Muravjov on yhtä ymmällään femme fatalen kohtalosta kuin Nevinski, on hänenkin yläpuolellaan oltava jokin taho, joka käyttää valtiossa todellista valtaa, toimeenpanovaltaa. Vai huijasiko femme fatale kaikkia? Jos huijasi, motiivi ja tarkoitus jää epäselväksi.

Oli tekijän pyrkimys mikä tahansa, totalitarismin ja valtiodiktatuurin byrokratian rakenteisiin kätkeytyneen vallan kritiikkinäkään Paranoia ei yllä lähellekään alan klassikkoja. Elizavetasta, Anatoli Nevinskistä, Muravjovista ja Minskistä on todella pitkä matka Juliaan, Winston Smithiin, Isoonveljeen ja Oseaniaan. James M. Cainiksikään ei Martinovitšista ole.