JP Koskinen: Ystäväni Rasputin. WSOY 2013.

”Täytyisi nousta ylös, taivaaseen saakka, kirkastua, mutta kuinkas kirkastut? On vajottava, hiivuttava, muututtava kokonaan mustaksi, annettava kaiken valon sammua. Milloin valo käy silmiisi pahiten, milloin on se kirkkain, yön jälkeen, eikö niin?”

JP Koskisen Finlandia-palkintoehdokkuuden saavuttanut historiallinen romaani alkaa vuoden 1914 heinäkuusta, jolloin munkki Grigori Rasputinia puukotetaan. Puukottaja on eukko Guseva, mutta hänen takanaan vaikuttaa olevan jokin arvovaltaisempi taho, onhan Rasputin sekaantunut vakavalla tavalla valtakunnan politiikkaan. Rasputin jää henkiin kuin ihmeen kaupalla. Tästä alkaa huima kertomus vallasta, himosta, petoksesta ja rakkaudesta.

Koskisen minäkertojana on nuori Vasili-poika, jonka Rasputin on adoptoinut pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemiin. Vaatimaton maalaispoika on samaan aikaan munkin akolyytti ja eräänlainen doppelgänger, joka kasvaa opettajansa kaltaiseksi ihmeidentekijäksi. Vasililla on jo valmiiksi hämmästyttävä kyky oppia kieliä.

Tekijä rakentaa hahmojaan taitavasti yhtäältä Vasilin ja Rasputinin suhteen avulla ja toisaalta näiden toistuvilla vierailuilla tsaariperheen luo. Vasili ihastuu nopeasti tsaari Nikolain Anastasia-tyttäreen ja tästä seuraa mahdoton rakkaustarina, joka muiden psykologisten teemojen ohella kohottaa teoksen paikoitellen dostojevskiläisiin mittoihin sielun tummien syvyyksien kartoittajana.

Rasputinin levottomuus ja omalaatuisuus näkyy hänen repliikeissään, joihin tekijä on kehittänyt omaperäisen, hieman katkonaisen tyylin. Sama puheenparsi löytyy tosin myöhemmin muidenkin henkilöiden repliikeistä. Vasilin kohdalla ainakin oppi näyttää mennen perille.

Anastasian ja Vasilin mahdoton rakkaus on rinnasteinen Rasputinin ja tsaaritar Aleksandran oletetulle rakkaudelle, joskin tekijä jättää kysymyksen auki. Suhde voi hyvinkin olla pelkästään platoninen. Joka tapauksessa se on hyvin läheinen ja tsaariperhe luottaa Rasputinin arvioihin lähes asiassa kuin asiassa.

Tulevan tsaari Aleksein verenvuotosairaus tekee hovin riippuvaiseksi ihmeparantaja Rasputinin palveluksista. Poika joutuu pienestäkin haavasta kuolemanvaaraan, ja vain munkki voi hänet pelastaa. Koskinen kertoo ihmeistä kuin ne olisivat aivan luonnollisia eikä romaanin henkilöistäkään kukaan niitä kyseenalaista. Tämä on onnistunut ratkaisu, joka sopii kertomuksen vanhahtavaan ilmapiiriin. Ajankuva on kaikin puolin uskottava ja samalla uhkaava, tuhoa ennustava.

Vasilin seksuaalinen herääminen on kuvastoltaan voimakkaan seksuaalista, hikistä ja rehevää. Tekijä on onnistunut oivallisesti nuoren pojan puberteetin kurimuksen kertomisessa. Nuorukaisen eroottinen kokemusmaailma on kuumeinen.

Ellan mysteeri toimii rinnakkaisteemana Vasilin ja Rasputinin suhteelle. Anastasian sisar on syntymästään saakka ollut outo ja kätketty siksi kellariin. Ellan puhetapa muistuttaa Rasputinia, vaikka ulkonäkönsä puolesta hän on aivan kuin Anastasia. Ella ei puhu vaan pikemminkin profetoi.

Kaksoisolentomotiivin toisto tuo kerrontaan voimaa ja 1800-luvun romanttisesta brittiläisestä kartanokirjallisuudesta tutun hullun naisen arvoituksen. Toisaalta myös Dostojevski nostaa Ellassa päätään, sillä kyse on perinteisestä Jumalan hullu -tyypistä, aivan kuten Rasputinissakin. Tyypin venäjänkielinen nimi on jurodivyi, Kristuksen tähden houkka.

Vasili ei kuitenkaan ole munkin paha kaksonen vaan pikemminkin huono omatunto. Kun Rasputin on vajonnut juopottelun ja irstailun kurimukseen, Vasili yrittää repiä hänet ylös. Seuraa konflikti, joka on samalla teoksen ratkaiseva käänne, koska opetuslapsi päättää pettää mestarinsa. Rasputinista on moni kiinnostunut ja intressit vaihtelevat. Vakoojia, henkivartijoita ja avunpyytäjiä munkin ympärillä riittää. Petokset kuviot ovat moninaiset, paha vaanii kaikkialla.

Rasputinin syntikäsitys ja eroottinen metodi saavat Koskiselta terävän käsittelyn. Asettamalla itsensä ja Vasilin toistuvasti koetukseen, kiusaukseen, Rasputin pyrkii karaisemaan sieluaan. Hän ja Vasili menevät huorien kanssa saunaan tai katselevat riisuutuvaa huoraa, ja taistelevat kiihottumista vastaan.

Joskus pitää kuitenkin antautua. Rasputin tiivistää metodinsa Vasilille: ”Täytyy herkistää. Syvä synti, korkea armo. Tarvitaan suurta syntiä, muutoin ei ole katumusta.”

Saunassa Vasili kokee ensimmäisen seksuaalisen huippunsa ja se on lähellä hengellistä kokemusta: kiihottava, ahdistava ja painajaismainen. Kuitenkin siihen liittyy vahva lihallisuus ja sen myötä tajunnan hämärtyminen. Vasili kuvaa voimakkaimpia kokemuksiaan ruumiista irtaantumisena.

Vasili ystävystyy Ivan-nimisen lehdenmyyjän kanssa ja päätyy hänen kauttaan bolševikkien kokoukseen. Ivan toimii romaanissa kansan mielipiteen välittäjänä, kansan metaforana, hänen kauttaan Vasili kuulee ja lukee, mitä Rasputinin ja tsaarin hovin yhteyksistä ja toiminnasta kadulla ajatellaan. Kansan näkemys ei vastaa sitä tsaariperheen idylliä, johon Vasili on vierailuillaan tutustunut.

Temaattisesti tsaariperheen vähittäinen turmio ja väistämätön tuhoutuminen rinnastuu Venäjän osallistumiseen ensimmäiseen maailmansotaan. Rasputin vastustaa sotaan lähtöä viimeiseen asti, koska näkee perikadon , kuoleman ja tulevan vallankumouksen ennalta sodan hirvittävässä väkivallassa. Hän yrittää taivutella tsaari Nikolaita, mutta olosuhteiden pakosta Nikolai päättää lähteä sodan tielle ja tämä on vakava isku Rasputinille.

Koskinen esittää Felix Jusupovin homoseksuaalina ja nousukkaana, joka hankkiutuu Rasputinin suosioon ja turvautuu tämän parantajanvoimiin toistuvasti. Lopun kohtalokkaat tapahtumat sijoittuvat Jusupovin palatsiin.

Ihmemotiivi säilyy romaanin loppumetreille asti ja nivoutuu komeasti päähenkilön jurodivyi-olemukseen. Koskisen Rasputinissa on paljon Kristusta eikä se ole sattumaa.

Varsinainen loppuratkaisu tulee kuitenkin vasta Rasputinin väistyttyä tarinasta. Koskinen nostaa romaaninsa viimeisillä sivuilla suuruuteen, jollaista harvoin kotimaisessa kirjallisuudessa nykyään tapaa. Hän sitoo kantavat teemansa yhteen suorastaan nerokkaalla tavalla, vihjaa, lupaa, ja silti yllättää.

Bolševismille ja lokakuun vallankumoukselle tekijä ei liehuta lippua, aiheesta. Sen sijaan hän asettuu ihmisyyden, toivon ja rakkauden puolelle, mikä kyynisessä ja keskenään taistelevien mielipuolisten ideologioiden riivaamassa maailmassa on aina kestävän taiteen merkki. Koskisen lopetus ei ole enempää eikä vähempää kuin klassinen ja koko romaani ansaitsee vailla epäilystä klassikon aseman suomalaisen kirjallisuuden historiassa.

Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita. Toim. J.S. Meresmaa ja Markus Harju. Osuuskumma 2013.

Steampunk-antologia Höyryä ja helvetinkoneita jatkaa edeltäjänsä kunniakkaalla linjalla. Toimittajat vieläpä lupaavat esipuheessa ensimmäistä antologiaa kokeilevampaa ja rajoja koettelevampaa menoa. Oikeassa ovat: jo kokoelman toinen novelli koettelee lukijan sietokyvyn rajoja. Onneksi kokonaisuus asettuu ryhdikkääseen kuosiin.

Jussi Katajala avaa kokoelman vaihtoehtohistoriallisella novellillaan Sierra Nevadan salaisuus. Sen tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltain sisällissotaan ja tohinan keskipisteeseen joutuu suomalainen Juho Marttinen. Hän tapaa Sacramenton St. James -hotellissa San Francisco Starin toimittajan Sarah Stantonin, koska on ilmoittanut armeijalle haluavansa raportoida ilma-alushavainnon. Tästä käynnistyy hurja seikkailu.

Katajala on kokenut novellisti ja hänen varmoin ottein kirjoitettua steampunk-novelliaan on ilo lukea. Meno on mahtavaa ja höyrykoneisto vielä mahtavampaa. Siinä meinaa suomalainen lännen lokari vallan jäädä jalkoihin. Onneksi hän voi aina ottaa kunnon torkut.

Taru Luojolan novelli Missä paikkasi, tiedätkö sen? vie lukijan vaihtoehtohistorialliseen Ruotsiin, jossa piraatit ja punakaartilaiset taistelevat kruunun joukkoja vastaan Euroopan laajuisen proletariaatin vallankumouksen puolesta. Petostakin on ilmassa, mutta lopussa kiitos seisoo – ja punahuivi liehuu.

Novellin loppujakson taistelukohtauksessa naispuolisen päähenkilön Sofia Bristin teurastamismotivaatio hetkeksi heikentyy, kun verinen todellisuus iskee vasten kasvoja, mutta kohta jo Bristkin on taas sankarillinen punakaartilainen valmiina saattamaan koko Euroopan ihanan proletariaatin diktatuurin alaisuuteen, keinolla millä hyvänsä. Häntä ajaa kosto, kuolleen isän muisto, ja hän haluaa kostaa koko järjestelmälle sen, että saatanallinen patruuna yritti pakottaa hänen isänsä murtamaan lakkoa vastoin tahtoaan. Isä ei suostunut ja joutui sotilaiden hengiltä pieksämäksi. Se tavallinen tarina.

Novellissa ei juuri pohdita hyvän ja pahan eroa, hirmutekojen ja kollektivistisen luokkasodan oikeutusta, saati ääri-ideologioiden ja niiden vuoksi sotimisen suhteellisuutta ja yleistä järjettömyyttä, mikä heikentää sinänsä elävää kuvausta.

Punakaartilaisuudesta olisi voinut irrottaa ironiaakin, mutta tekijä tyytyy romantisoimaan. Tosin on myönnettävä, että kirjaimellisesti ymmärretty punk, kapina, voi helposti saada sosialistisen realismin muodon. Parempi ratkaisu olisi taiteen avulla nostaa ihmisyys, yleishumaanit arvot, väkivaltaisten ääri-ideologioiden yläpuolelle.

J.S. Meresmaan Alexandre palauttaa arvostelijan hetkeksi flopanneen uskon humanismiin, ihmiseen, suomalaiseen steampunkiin ja novellitaiteeseen. Novellin päähenkilö on nuori Alexandre, vähäosainen, joka parempaa elämää ja elantoa etsiessään törmää Pariisissa vanhaan Augustine-tuttavaamme edellisestä steampunk-antologiasta.

Novelli alkaa, kun Alexandre näkee sattumalta junassa murhan. Elantoa etsiessään hän tapaa murhaajat uudestaan ja tästä seuraa vauhdikas salapoliisitarinaa muistuttava tapahtumavyöry, josta ei puutu yllättäviä juonenkäänteitä, oivalluksia eikä ihastuttavan monimuotoisia höyrykoneita.

Meresmaalle on annettava kosolti lisäpisteitä siitä, että novellissa erittäin tärkeään rooliin nouseva Alexandren taiteilijasetä on nimeltään Gustave Doré. Tällaiset herkulliset historialliset yksityiskohdat kertovat siitä, että tekijä on paneutunut työhönsä huolella.

Magdalena Hai jatkaa mestarillisissa merkeissä novellillaan Siivekäs mies Isaac. Tässä on kaikki, mitä hyvä novelli kaipaa. Jo alku, ensimmäinen virke, osoittaa sen.

Tekijä luo kaksi päähenkilöä, jotka välittömästi herättävät lukijan mielenkiinnon. Yksikorva ja Isaac – heidän kohtaamisensa. Salaperäistä, outoa, kiehtovaa. Hahmot kasvavat tarinan edetessä, heistä paljastuu uutta, he ovat haavoittuvia, intohimoisia, vammoineenkin kauniita.

Tässäkin novellissa vähäväkisiä on sorrettu, mutta Hai ei alennu jakobiinien päänkatkaisumentaliteetin glorifioimiseen. Asiat eivät ole mustavalkoisia. Mellakoiva sotilas voi olla verenhimoinen psykopaatti, vaikka taistelisi kuinka ylevän ideologian puolesta. Hai kutoo kostomotiivista julmankauniin näytelmän, johon lukija haluaa uskoa ja samaistua.

Suomalaiset esitetään novellissa upeasti syrjäläisinä, erillisinä, erilaisina. Novellin tärkein hahmo on kuitenkin Yksikorva, jonka sisäisistä konflikteista ja lujasta tahdosta syntyy elävä, traaginen päähenkilö.

Novelli on kaikin puolin kaunis, mukaansatempaava ja erittäin taidokkaasti kirjoitettu. Siivet toimivat vapauden symboleina, vaikka ne ovat raskaat ja vaaralliset kantaa. Koston enkelillä on voimaa tehdä se.

Shimo Suntilan novelli Valkean naisen palvelija alkaa Ylä-Lontoossa. Siellä tekijän edellisen steampunk-novellin tapahtumat päättyivät. Lukija, joka toivoi tarinalle jatkoa, ilahtuu, kun tuttuja nimiä alkaa ilmestyä. Novelli on kuitenkin itsenäinen eikä jatkoa aiemmalle kertomukselle. Sitä parempi, käy nopeasti ilmi.

Kertomuksessa on hyvän salapoliisitarinan piirteitä. Päähenkilö Helena von Hellburg on ilmassa leijuvassa Ylä-Lontoossa, vakoojana, eräissä juhlissa. Kun Suntila mainitsee, että ammoisten kultti riivaa kaupunkia, lukija kokee miellyttävästi värisyttäviä mielleyhtymiä. Helenan tehtävä on selvittää ammoisten kultin johtaja. Lisäksi jo Yli-Lontoon leijuminen on suuri mysteeri sinänsä. Helena itse kuuluu Valkoista naista palvovaan kulttiin.

Jännitys tiivistyy, tekijä punoo juonta taidolla, pieniin yksityiskohtiin keskittyen. Koneistot ovat etualalla ja niissä Suntila osoittaa jälleen mielikuvituksen rikkautta. Suuret linjat nivoutuvat saumattomasti huolella kuvattuihin detaljeihin. Lonkeroita ja muuta ihanaa ilmestyy esiin. Yllättäviä käänteitä riittää loppuun saakka.

Mukana on myös tekijälle ominaista hurttia huumoria, kuten hauskoja nimiä ja muutakin verbaalista ilotulitusta. Suntilaa parhaimmillaan.

Jani Kangas on kirjoittanut tarinan Varjo Angelinrovan yllä. Kuten Meresmaa ja Suntila, myös Kangas ammentaa aiemman antologian novellistaan. Varjo Angelinrovan yllä on suoraa jatkoa köykäiselle Kapina tunturilla -tarinalle. Amalian ja Hermanin seikkailut muistuttavat edellistä novellia myös monikon taivutusten ongelmien osalta. Virheiden määrä on suunnilleen sama.

Pikinahat ovat saaneet seurakseen hurjan Perkunos-lentolaitteen, ja tästä kertomus lähtee liikkeelle. Seuraa tuhoa, räjähdyksiä ja toimintaa. Tälläkään kertaa mitään teemaa ei novellista löydy, joskin jonkinlainen jännityskertomus hajanaisten tapahtumien myötä hahmottuu. Novelli on ylipitkä, heikko ja huonosti kirjoitettu.

Markus Harjun novelli Rautainen aika sen sijaan paljastaa karulla ja eleettömällä tavalla, miten valta on aina ja kaikkialla samanlaista. Tarinassa näkökulmahenkilö vaihtuu, ja ratkaisu sopii erinomaisesti sanomaan, joka liittyy keskenään nahisteleviin klikkeihin, ja vallan turmiollisuuteen. Kaikki osapuolet taistelevat vallasta keinoja kaihtamatta ja kun joku sen lopulta saa, mikään ei välttämättä muutu.

Tarina sijoittuu henkilöiden nimien perusteella jonkinlaiseen rinnakkais-Italiaan, jossa höyrykoneet ja härvelit palvelevat herrojensa etuja ja auttavat juonitteluissa. Varsinaisen juonikuvion rinnalla ne jäävät kuitenkin sivurooliin.

Henkilöissä on kyynistä dekadenssia ja resignoitunutta nihilismiä, mutta sitäkin enemmän vallanhimoa. Sielullinen rappio heijastuu päähenkilöiden ulkonäköön ja olemukseen.

Harju satirisoi novellissaan muun muassa alkemistien Viisasten kiveä ja menneisyyden kadonnutta Kultaista aikaa. Nimi Rautainen aika on erittäin osuva, kuten lopetus osoittaa.

Hanna Morren Rafael on kerronnaltaan virkistävä poikkeus aiempiin novelleihin. Lisäksi tekstissä on ajankuvalle olennainen, viehättävän vanhanaikainen sävy, joka imee lukijan välittömästi tarinan maailmaan. Vaikka kieli on vanhahtavaa, se on erittäin selkeää ja tyyli sujuvaa.

Kertomuksessa on kyse taidokkaasta Frankenstein-muunnelmasta, jossa minäkertojana aloittaa Rafael-niminen poika. Hänen äitinsä, joka kohta pääsee itsekin ääneen, on asentanut viidennelle kuolleena syntyvälle lapselleen eli juuri Rafaelille ratassydämen ja näin herättänyt kuolleen vauvan henkiin – tai pakottanut sen elämään.

Kuten Mary Shelleyn klassikkoromaanissa, Morren novellissakin ”hirviö” käyttäytyy odottamattomalla tavalla eikä ymmärrä omaa luonnettaan. Poikaa kiusataan ja vieroksutaan, mutta vastaavasti hän ei itsekään tiedosta tekojensa seurauksia. Luojaäiti kuitenkin rakastaa luomustaan ehdoitta, vai rakastaako sittenkään?

Luojan ja luodun suhde ylittää äidin ja pojan suhteen. Morre tyytyy vain hienovaraisesti vihjaamaan suhteen taustalla olevista syvistä virroista, mikä on aivan oikea ratkaisu tarinan kannalta.

Erinomainen on jakso, jossa Rafael kokee kotiopettajattarensa kautta eroottisen herätyksen ja lankeamisen. Myöhemmät tapahtumat ovat tälle avainkokemukselle johdonmukaista seurausta. Samalla se resonoi Rafaelin äitisuhteen tiedostamattomien viettikerrostumien kanssa.

Tärkeässä sivuroolissa on Rafaelin ruma ja vajavainen koira Gabriel: se on ikään kuin rinnakkaishahmo, temaattinen doppelgänger, rujolle Rafaelille itselleen. Koiraa poika rakastaa kuin itseään.

Morren kerronnallinen ratkaisu antaa novellille muista antologian tarinoista selkeästi erottuvaa dynaamista jämäkkyyttä, jota korostaa äidin salaperäisen eksistenssitason ohella kerrassaan upea, arvoituksellinen loppuratkaisu.

Anne Leinosen novelli Falachustin talossa sijoittuu Vltava-joen rannalla olevaan Falachustin taloon. Minäkertoja Oleg Myska saapuu oudolle illalliselle ja samalla käy ilmi, että hän on tullut taloon jäädäkseen. Falachust on arvoituksellinen hahmo, jolla huhujen mukaan on ratassydän, joka pyörii epärytmissä. Jo alussa kertoja mainitsee, että Falachust pystyy huijaamaan aikaa.

Minäkertojalla on Milena-niminen kuollut vaimo. Lisäksi miehen nimi hieman vihjaa tunnettuun prahalaiskirjailijaan. Ilmankos novelli uhmaa aikaa ja paikkaa, siis kapinoi olevaisuuden perimmäisiä voimia vastaan. Perin naakkamaista.

Nopeasti käy ilmi, että Myska on talossa vakoojana, mutta kaikki, mikään, ei suju odotusten mukaan. Talo on todella omituinen paikka, siellä asuvat ihmiset sekalainen seurakunta, jota taikurimainen Falachust hahmo isällisesti kaitsee. Sisäpuoli ja ulkopuoli ovat kaksi eri maailmaa.

Mestarin ottein Leinonen kehii auki kerää, jossa hurjimmatkin kuvitelmat voivat osoittautua todeksi. Yksilöt ovat tarinoita, jotka elävät osana suurempaa tarinaa.

Päähenkilö Myska on runoilija. Se symboloi sanojen ja kerronnan voimaa yli aikojen alussa säädettyjen luonnonlakien. Falachustin talossa kaikki on mahdollista.

Antologian päättää Tero Niemi novellillaan Lorelein laulu. Toisin kuin muissa novelleissa, tässä ei liikuta yläilmoissa ilmalaivalla vaan sukellusveneellä kilometrien syvyydessä merenpohjassa. Oikeastaan alus ei liiku merenpohjassa vaan fysiikan lakeja hyödyntäen maapallon läpi, ajassa.

Lorelein kyydissä on tuore morsian Elena Heinbeck. Hänen aviomiehensä Maximilian on insinööri, joka on suunnitellut aluksen.

Näistä lähtökohdista Niemi rakentaa traagisen tieteistarinan, jossa imperiumit sortuvat ja inhimillinen kaipaus on millimetrin miljoonasosan päässä todellisuudesta. Kun tähän yhdistetään salapoliisitarinamaista arvoituksellisuutta ja kaunis myytti neidosta, joka hyppää mieluummin kallionkielekkeeltä Reiniin kuin menee isänsä pakottamana nunnaluostariin, on oivallinen päätösnovelli valmis.

Olli Sarpo: Antipastoraali. Novelleja matkoilta ruokakauppaan ja sinne. LampLiteLtd 2013.

Vuoden positiivisin yllättäjä on Olli Sarpon herkullinen kattaus antipastoraaleja, novellintapaisia, proosarunoja, alkupaloja. Nämä korkeintaan parin sivun mittaiset tarkastelut putoavat lukijan kirjalliseen mahalaukkuun lempeästi, mutta ravitsevasti. Niiden lämpö säteilee sieluun. Ihminen ei elä pelkästään leivästä.

Olli Sarpon ironinen kertoja on klassinen ulkopuolinen tarkkailija, jota ei välttämättä edes huomaa. Kun hän katsoo näyteikkunaan, hänen peilikuvaansa ei näy. Kertojan viisaus on ulkopuolisen kykyä ottaa etäisyyttä lähiympäristöönsä, ironisesti, mutta rakastavasti. Ottamalla etäisyyttä hän samaistuu, on läsnä, kaikessa.

Sarpon tyyli on voimakasta, päälauseet lyövät tanakasti tahtia. Sivulauseille ei jää paljon tilaa, mutta eipä niille ole tarvettakaan. Kyse on jonkin verran kafkamaisesta ohuesta osallistujasta, joka on melkein unessa, tai unta itsessään, joskin näkee tarkemmin kuin osallistuja, joka luulee olevansa hereillä.

Tekijä on sijoitellut tarinoidensa lomaan ostoslistoja, koska kokoelman läpäisevä teema on kaupassa käyminen. Tämä arkinen toimenpide on se, mikä pitää nykyihmisen hengissä kohdusta hautaan. Moni ei tule ajatelleeksi, kuin tärkeää ostoslistojen laatiminen ja kaupassa käyminen on. Sarpo on oivaltanut asian merkityksen Homo sapiens -yksilön elämälle.

Tämä on ihanteellista luettavaa vaikkapa bussimatkalla, koska jokaisen tarkastelun jälkeen on hyvä ottaa happea ja katsella ikkunasta kaupunkimaisemia, luettua märehtien, sisältöä sulatellen. Jos käy hyvin, pään päällä voi syttyä stop-merkin punaisen valon asemesta vanha kunnon hehkulamppu, oivallus.

Sarpon näkökulma on vähäosaisten, sorrettujen ja solvattujen, niiden, joiden ohi ihmiset yleensä kävelevät ihmistä näkemättä. Sarpo näkee ihmisen, suuressa ja pienessä, lähellä ja kaukana. Siitä nousee Antipastoraalin voima: lämmin, inhimillinen ja humoristinen tavallisen tallaajan ylistyslaulu.

Tekisi mieli lopuksi sanoa, että Antipastoorali on kansanedustajille ja virkamiehille pakollista luettavaa. Kirja auttaa ymmärtämään, mistä tavallisen kaupunkilaisen elämässä on kyse.

Steampunk! Koneita ja korsetteja. Toim. J.S. Meresmaa ja Markus Harju. Osuuskumma 2012.

Suomen kirjallisuuden historian ensimmäinen steampunk-antologia on komeaa luettavaa. Toimittajien esipuhe valottaa genren historiaa ja reunaehtoja. Toimitustyö on kauttaaltaan korkeatasoista, joskin yhteen novelliin on jäänyt joitakin kielioppivirheitä.

Kokoelman avaa Magdalena Hai herkullisella tarinalla Ichabod ja Thaddeus Thorpe -nimisistä veljeksistä. Ichabodin morsian Lisbeth tekee itsemurhan ja insinööriksi opiskeleva sulhanen haluaa haudata ruumiin rauhassa. Alkuasetelma on siis kutkuttava ja Vaskimorsian lunastaa lupaukset.

Isoveli Thaddeus on ollut Lisbethin rakastaja, joten kertomuksessa on aitoa kolmiodraaman tuntua. Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää.

Thaddeus paljastuu nopeasti varsinaiseksi elostelijaksi ja pikkuveli romanttiseksi hölmöksi. Tästä syntyy novellin jännite, joka ei missään vaiheessa herpaannu.

Tekijä saavuttaa hyytävän tunnelman ja onnistuneen ajankuvan harkituilla vedoilla. Novellin rivien välistä voi lukea kunnianosoituksen sekä Draculalle että Frankensteinille. Vähitellen kauhu huipentuu ja mustaakin mustemmat salaisuudet paljastuvat. Loppuratkaisu on herkullinen: paha saa palkkansa.

Saara Henrikssonin Arkistonhoitajan salaisuus vie lukijan Budapestiin. Paul Williams -niminen nuorukainen etsii isänsä pyynnöstä salaperäistä arkistonhoitajaa Nagy Viragia. Mikä hän on miehiään, vai onko hän edes mies?

Henrikssonin historiallinen kuvaus on erittäin uskottavaa, miljöö hengittää ja tunnelma on käsin kosketeltava. Taitavasti laadittu taustakangas korostaa tarinan suuria linjoja.

Juonen taustalla on ihmisyyden kannalta merkittävä, kohtalokas teema, joka selviää vasta lopussa. Höyry ja kone saavat suorastaan ihastuttavat mittasuhteet. Ihmisuhreiltakaan ei vältytä.

Heikki Nevalaisen novellissa Hevostuhatjalkainen Kustavi Nätyri -niminen hurja mies pui peltoa höyrykoneella ja kohtaa paikallisten vastarintaa. Tarina sijoittuu Pohjanmaalle ja murre on sen mukaista. Viinapiru polkaisee lopussa tapahtumat uuteen suuntaan ja muitakin koneita ilmaantuu.

Nevalaisen kieli on humoristista, joskin kertomus mustaakin mustempi. Näistä aineksista syntyy omintakeinen yhdistelmä, jossa viljan ohella lakoontuu häjyä ja rovastia.

J.S. Meresmaa on kirjoittanut kokoelmaan novellin Augustine. Se sijoittuu Pariisiin, jossa 15-vuotias Augustine haaveilee insinööriopinnoista, mutta naisille siihen aikaan moinen ei ollut sallittua. Lisäksi päähenkilö joutuu melkoisten juonittelujen keskelle.

Meresmaa on upottanut novelliinsa psykologisesti rikkaita kuvioita, petosta, haaveita ja pettymyksiä, joista Augustinen hahmo saa voimansa. Tytön junaonnettomuudessa menehtyneet vanhemmat, äiti lähemmin, ovat jättäneet hänelle perinnön, josta Augustine ei vielä kaikkea tiedä. Eno Bernard on hänen huoltajansa ja johtaa Whittockin korjaamoa, jossa tyttökin auttelee. Gaston-niminen nuorukainen tuo tarinaan ensisivulta alkaen jännitettä, joka purkautuu lopussa odottamattomalla tavalla.

Koneidenkin osalta Meresmaan novelli on monipuolinen ja idearikas. Varsinkin huipennuksen hämähäkkikone ihastuttaa.

Markus Harjun tarinassa Prahan teurastaja minäkertoja on karjalainen luutnantti Eenok S. Rautaniska, joka on työskennellyt tsaarin joukkojen salaisessa osastossa. Prahassa hän kohtaa teurastajan, joka vaanii naispuolisia uhreja.

Harjun novelli lähestyy perinteistä kauhua, joskin steampunk-elementtejä on heti alkuun sijoiteltuna jonkin verran. Niiden rooli kasvaa tarinan edetessä ja tekijä vyöryttää esiin komean kavalkadin mielikuvituksellisia koneistoja. Myös golem-viittauksia löytyy, Prahassa kun liikutaan. Novelli kehittyy lopulta salapoliisitarinaksi ilman salapoliisia.

Päähenkilö tutustuu kauniiseen sirkuslaiseen Terezaan pelastamalla tämän siskon ruumiin joesta. Uhrautuminen tuntemattoman vainajan puolesta ajaa Rautaniskan huimiin seikkailuihin, joiden tausta ulottuvat Romanoveihin asti.

Shimo Suntilan Kruunun vihollinen alkaa vauhdikkaalla ilmataistelukuvauksella. Tekijä on siirtänyt perinteisen piraattimittelön taitavasti yläilmoihin ja steampunk-genreen. Mukana on reipasta merirosvotoimintaa ja rempseää äijähuumoria.

Alun miehisen mittelön jälkeen piraattikapteeni Morrison joutuu brittien vangiksi ja siellä hän kertoo komealle naisupseeri Parkille kauhutarinan, joka paljastaa kaiken taustalta kostomotiivin. Pyhä viha ruokkii Morrisonia ja se kohdistuu brittiupseeri Arthur Brightiin, ilmalaivaston kapteeniin. Vähitellen käy ilmi, että myös Parkilla on kana kynimättä kruunun kanssa. Morrisonin ja Parkin välinen jännite kihisee sähköä läpi novellin.

Suntila on parhaimmillaan Morrisonin buurisotamuistelossa, joka vyöryttää imperialismin kauhut kouriintuntuvasti lukijan silmien eteen. Myös loppu on äärimmäisen jylhä. Lukija jää odottamaan jatko-osaa.

Jani Kangas on kirjoittanut novellin Kapina tunturilla. Siinä Amelia ja Herman mittelevät pohjoisessa kapinoivia pikinahkoja vastaan. Novellia voisi verrata steampunk-lavasteissa kuvattuun lännenelokuvaan, josta puuttuu dramaturgia, jännite ja motiivi. Päältä katsoen tarinassa on kyse alkuperäiskansan taistelusta imperialisteja vastaan, mutta tekijä ei saa tästä irti novellitaiteen edellyttämää tiivistä dramatiikkaa.

Imperialistien ollessa näkökulmahenkilöitä heidän käsityksensä ja moraalinsa jää käsittelemättä. Amelian tietämys alkuperäiskansan tavoista ja sankareista ei heijastu edes orastavana kunnioituksena näitä kohtaan. Tekijä hukkaa erinomaisen mahdollisuuden analysoida moraalista konfliktia ja valloittajan mentaliteettia sisältä käsin.

Novelli on sarja tapahtumia vailla suurempaa mielenkiintoa. Päähenkilöiden välilläkään ei ole ristiriitoja saati eroottista jännitettä, jotka yleensä tekevät hahmoista mielenkiintoisempia (vrt. Shimo Suntilan novelli edellä). Myöskään hahmojen sisäisessä maailmassa ei tapahdu mitään sellaista, joka tekisi tarinasta vetoavan.

Kapina tunturilla on myös kokoelman ainoa novelli, jossa on joitakin kielioppivirheitä.

Christine Thorelin novelli Viuhka käy kartanossa lähtee liikkeelle kutkuttavasta alkuasetelmasta: professorin tyttäret Elaisa ja Silvia joutuvat konekenraalin kosiskelun kohteeksi, toinen heistä on päätyvä tämän vaimoksi. Kenraalilla on mekaanisia vempeleitä kuten hilleri Hammas. Hän itse on kone, jossa on ihmistä vain nimeksi, inhimillisyyttä ei senkään vertaa.

Tytöt löytävät kenraalin kartanosta salaisuuksia samalla kun heidän professori-isänsä joutuu kenraalin kiristämäksi. Menneisyydestä paljastuu tapahtumia, joiden takia professori on kenraalin saappaan alla. Koneet jyskyttävät, ovet aukenevat ja viuhkan merkitys selviää.

Thorelin novellissa on lämmintä huumoria ja inhimillisyyttä, joka tekee siitä omaperäisen ja poikkeuksellisen tässä kokoelmassa. Lisäksi tarina sisältää emansipatorisen motiivin, jossa tekijä selkeästi asettuu humaanisuuden puolelle.

Anni Nupposen erinomainen novelli Kuka ratasta pyörittää päättää kokoelman. Tarina alkaa siitä, kun nuoriherra Trill Kimas saa äitinsä järjestämänä työpaikan hyödyllisten esineiden museosta. Museo on hienosti kuvattu ja sen teknologia on lievästi satiirinen peilikuva nykyajasta, kuten näyttelyesineetkin.

Trill tutustuu Marikki-nimiseen neitoseen, joka myös työskentelee museolla. Kaupungilla kulkiessaan he törmäävät perätysten rattaan- ja maanpalvojiin. Rattaanpalvojat on teknologiauskovaisten hörhölahko, maanpalvojat puolestaan luddiittiryhmittymä. Nämä kaksi ääripäätä kuvastavat ennen muuta väliin jäävää harmaata aluetta, tekniikan käyttöä ihmiselämän pidentämiseen ja parantamiseen.

Novellin keskiössä on kansalisille asennettu elinratas, joka mahdollistaa 300 vuoden iän. Maanpalvojat ovat luopuneet rattaasta, koska haluavat elää lyhyemmän elämän, jossa jo nuorena, 25-vuotiaana, jokaisella päivällä on merkitys. Trillin äiti Adriana nousee tarinassa ratkaisevaan rooliin, koska hän on entinen elinratasmekaanikko, tutkija, ja asentanut myös Trillin elinrattaan.

Nupponen nivoo taidokkaasti yksilöiden kautta yhteen elämän ja kuoleman suuret, traagiset kysymykset. Tekniikka mahdollistaa paljon, mutta kaikkea mahdollista ei ehkä kannata toteuttaa.

Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi. Suomentanut Elina Koskelin. Like 2013.

Tähtivaeltaja 4/2013

Glen Duncan kirjoittaa kaunopuheista kauhua. Hän käyttää liikaa passiivia ja adjektiiveja eikä kääntäjällä ole helppoa. Tuloksena on ainekirjoitustasoista suomea tyyliin ”... poikamaisen suloisine piensilmäisine kasvoineen, vaaleine hiuksineen ...”.

Teos tulvii vastaavia kielikukkasia ja niiden päälle joitakin räikeitä käännösvirheitä. Tuskanhikeä pukkaa. Kääntäjälle vinkiksi, että lauserakenteita ja sanajärjestystä rohkeasti muuttamalla lyyrisemmästä tekstistäkin saa luettavaa suomea.

Tarina kertoo päiväkirjaa pitävästä ihmissudesta. Hän on kaipaa kuolemaa, mutta pakenee kuitenkin Jahtia, okkultististen ilmiöiden torjuntajärjestöä, joka tuhoaa ihmissusia. Hän on lajinsa viimeinen, elämäänsä väsynyt. Jahdin ohella ihmissusi mittelee kovaa bisnestä tekevän vampyyrimafian kanssa ja haaveilee ihmissusinaaraasta. Josko sittenkin elämälle tarkoitus?

Päähenkilö on minäkertoja, joka filosofoi rasittavasti, vaikka luulee sitä nokkeluudeksi. Kesken sujuvan kerronnan hän pysähtyy puberteetti-ikäiseen itsereflektioon ja toteaa: ”Mutta mitä särkynyt sydän on? Tunne. Olen saanut tarpeekseni tunteista, vaikka ne eivät olisi saaneet tarpeekseen minusta.” Ihmissusi myös pudottelee nimiä vailla sisältöä.

Lukemista häiritsee jatkuva tietokirjamainen sulkujen käyttö, usein kesken lauseen. Kerronnan kömpelyyttä ja rönsyilyä kommentoidaan tarinan lomassa metatekstuaalisesti, mikä on vielä kiusallisempaa. Toimintakohdat ovat kirjan parasta antia, koska niissä kertoja ei turhia filosofoi.

Mikäli alkuteksti on vanhanaikaisen ja modernimman tyylin onnistunut synteesi, mitä vahvasti epäilen, kääntäjä ei ole tavoittanut sävyä. On vaikea uskoa oppineen, 200-vuotiaan viktoriaanisen herrasmiehen huudahtavan turinointinsa lomassa: ”Hei haloo!” Lopussa minäkertoja vaihtuu nykyaikaiseksi, mutta ääni ei muutu. Todennäköisesti vika on siis alkutekstissä.

Ihmisenä päähenkilö panee huoria liukuvoiteen avulla perseeseen eikä turhia romantisoi. Jos hänellä ei seiso, hän hieroo huoraa öljyllä. Sitten hänellä taas ottaa eteen ja ei kun parrua takaressuun. Amoraalisena sutenakin hänellä on erektiovaivoja, mutta vielä pahempaa on hänen kielenkäyttönsä. Susi mainitsee muun muassa ”näppärän, silkkisen pillun unenlämpöisen vahvan lehahduksen”.

Ihmissudella on myös homoseksuaalinen ihmisavustaja, hieman tohtori Watsonin tyyppinen, joskin vanhempi herrasmies. Vastapoolina tämä on turhan kliseinen hahmo, itsestään selvä valinta. Samoin kertojalla on tavanmukainen Nemesis, Eric Grainer, Jahdin vetäjä, jolla on henkilökohtainen kostomotiivi. Huumoriakin on mukana: ihmissusi kiihottuu pukeutuessaan naiseksi.

Ihmissuden nimi on Jake Marlowe ja kertoessaan susielämästäänkin hän filosofoi ja runoilee. Joskus tämä toimii, mutta useimmin se on tahattoman koomista. Kun susi syö naista, kuvailu on tällaista: ”Se tuli sisääni, rivo rikaste, viheliäisen tuoton juhla-ateria.” Laittaessaan kättään kirjan femme fatalen ”herkän, viekkaan vitun kohoumalle” ihmissusi filosofi suluissa kesken lauseen.

Romaani on suurimmaksi osaksi varsin piinaavaa luettavaa. Piina ei kuitenkaan johdu onnistuneesta kauhutunnelmasta vaan käännöksen kömpelyydestä ja tekijän yliyrittämisestä. Lisää viilaamista, höyläämistä ja hiomista kirja olisi kaivannut. Miksei öljyhierontaakin.

Jukka Laajarinne: 72. Atena 2013.

Tähtivaeltaja 4/2013

Jukka Laajarinteen 72 on humaani ja poikkeuksellisen taidokas kirja, joka laittaa lukijan ajattelemaan – ja googlaamaan. Kertoja on Mourad-niminen marokkolaissiirtolainen, joka ei viihdy Suomessa. Mourad tarkoittaa toivottua tai haluttua, ja myös vannotun valan toteutumista, ja sen arabiankielinen kantasana on teoksen premissin kannalta olennainen: arad, haluta. Kirja kertoo haaveiden ja todellisuuden ristiriidasta, siitä, miten tulevaisuus lähes aina pettää toiveet.

Maahanmuuttaja Mourad harrastaa samoja asioita kuin kantasuomalaiset, mutta mikään ei ota onnistuakseen. Hän katselee Disneyn piirrettyjä ja kaipaa romantiikkaa, sankaruutta ja rakkautta. Mourad kokee rasismia sekä tyttöjen että poikien taholta.

Kirjan juonellinen teema on näennäisesti uskonnollisen fundamentalistin kehityskertomus, jossa yksilön juurettomuus ja länsimaisten poliitikkojen sekä median lietsomat uhkakuvat islamista johtavat traagiseen lopputulokseen. Tämä on kuitenkin pintaa. Isot kalat uivat syvemmällä. Mouradin preesens sijaitsee luostarissa, jossa sattuu ja tapahtuu.

Laajarinne on toteuttanut muukalaisuuden muun muassa kielen avulla. Kielen murtaminen ilmentää kulttuurien kohtaamista, ymmärtämättömyyttä ja toiseuden tunnetta, joka on kertojan kehityskertomuksen ja samalla tietenkin ihmisyyden keskeinen teema. Muuallakin kirjassa kieli ja murteet ovat tärkeässä roolissa: henkilöillä on oma ääni, sanoilla eri konnotaatioita ja merkityksiä. Vastaavasti etymologiat ja tulkinnat syventävät teoksen sanomaa. Kieli ja vaihtoehtoiset käsitykset totuudesta ovat avainasemassa jo teoksen nimessä.

Lapsuuden idylliset muistot lomittavat kertojan tarinaa Suomessa ja näiden välille muodostuu vahva kontrasti. Aiemmin elänyt nuori marokkolaispoika kuolee, tilalle astuu paheissa ja tarkoituksettomuudessa rypevä maahanmuuttajanuorukainen. Mouradin elämää alkaa hallita eksistentiaalinen tyhjyys ja sen myötä itsetuhoisuus. Myös kaipuu osoittautuu tuulen tuvaksi. Lapsuuden Marokkoa ei enää saa takaisin.

Kuten niin usein, nuoren miehen tarkoituksetonta elämää täyttämään astuu uskonto. Sankariromantiikka tarjoaa helpon pakotien kurjuudesta ja nostaa Mouradin statusta hänen omissa silmissään. Hän löytää identiteettinsä ja lapsuutensa onnen, uuden elämän ja yhteisön, umman, islamista.

Kirjan luvut on nimetty kristittyjen naismarttyyrien tai -pyhimysten mukaan. Näiden taustoista tekijä kehittelee oivallisia kohtauksia. Vihjailu on herkullista, huumori hurjaa, ja kuvaus kuvauksellista sekä kummaa. Nuoren miehen läheisyydessä naisten pyhyys ja teologinen oikeaoppisuus ovat toistuvasti koetuksella, paholainen alati läsnä.

Teos esittää myös perimmäisiä filosofisia kysymyksiä moraalista: siitä, kuinka olla hyvä ihminen. Uskonnot tarjoavat omia vastauksiaan, mutta ovatko ne oikeita? Laajarinne rinnastaa yhdessä kohdassa sisäisen jihadin, kamppailun paremmaksi ihmiseksi tulemisesta, kuvaukseen sielun kerroksissa sijaitsevista kartanoista. Sisempiin osiin pääseminen vertautuu kertojan mielessä tietokonepelin korkeammille tasoille etenemiseen.

Tällaiset upeat yksityiskohdat osoittavat, kuinka Laajarinteen teokseensa taitavasti kätkemät kerrokset resonoivat keskenään ja luovat uutta. Sanat, merkitykset ja tulkinnat kehivät itseään auki sitä mukaa kun tarina etenee. Kerronnallinen pluralismi läpäisee tarinan tasot ja lähentää niitä toisiinsa. Harva kirjailija pystyy tällaiseen syvyyteen ja monitulkintaisuuteen.

Tekijä on laittanut osien ja kertojan nimiksi moniselitteisesti persiankielisiä sanoja, joiden merkitysten etsiminen on antoisaa puuhaa. Viimeisen osan nimi on arabiaa, mutta se on sitäkin tärkeämpi islamin teologiassa. Nämäkin valinnat korostavat kielen, tasojen, kontekstin ja kerronnan merkityksen tärkeyttä pyhien tekstien ja tietenkin myös käsillä olevan teoksen tulkinnassa.

Laajarinne koettelee formaattia ihailtavalla tavalla. Ihmisyyden moniarvoista ääntä on ilo kuunnella. 72 on mestariteos.

Mika Rättö: Mysterius Viisikulma-avain. Teos 2013.

”Juuresta latvaan ystäväiseni, niin puuhun kiivetään, ja kuten näemme, meidän on syytä jatkaa ajattelun alkeiskurssia mitä tarmokkaimmin.”

Porilainen Mika Rättö on joviaali renessanssinero, joka tekee teatteria, musiikkia, kuvataidetta ja kirjallisuutta siinä missä tavallinen taiteilija yrittää koko tahtonsa vimmalla ylittää keskinkertaisuuden omalla alallaan. Rättö on siitäkin omaperäinen, että hän ylittää keskinkertaisuuden jokaisella mainitulla alalla – leikiten.

Aiemmin häneltä on ilmestynyt satukirja Tihkuluodon kuiskaajat (Teos 2009). Tuoreessa teoksessaan hän liikkuu aikuisten maailmassa, satumaisuudesta tinkimättä. Tosin nyt mukana on enemmän realistisia elementtejä, jotka kuitenkin Rätön käsittelyssä muuttuvat väistämättä enemmän tai vähemmän surrealistisiksi.

Novellikokoelma alkaa tarinalla yhden miehen valtiosta. Päähenkilö, minäkertoja, on ankara filosofi, joka uskottelee itselleen olevansa täysin riippumaton muista. Oikeastaan hän vihaa ja halveksii koko kaupunkia, koska keskinkertaisen rahvaan meteli häiritsee hänen yli-ihmiselämäänsä, filosofista pohdiskelua. Eräs koirakin paskoo jatkuvasti neron ikkunan alle. Asunto sijaitsee sushibaarin yläkerrassa, joten hajuhaitta on jo muutoinkin huomattava.

Miekkonen on toki ankarin itselleen, hän harjoittaa myös ruumistaan kuin huippu-urheilija, hienostuneiden teelaatujen siemailun ja periksi antamattoman todellisuuden syväluotaamisen ohessa.

Rätön tyylissä on raivoa, voimaa ja räjähtävyyttä jollaista harvoin tapaa. Teksti puskee väkevästi ja tarina imee mukaansa. Kieli on rikasta ja omintakeisia metaforia tulvillaan. Päähenkilö on läsnä tarinassa ja oikeastaan enemmän kuin lihaa ja verta. Silti jotain äärimmäisen kafkamaista on tässä ajattelijassa, joka uutta nerokasta kolumniaan valmistellessa joutuu kommunistien salaliiton uhriksi ja potkitaan pois yliopistolehden kolumnistinpaikalta.

Kaikessa neroudessaan ja tulisessa innossaan filosofi on silti samalla traaginen hahmo. Hän yrittää peittää jotain peri-inhimillistä ylimielisellä ja jopa julmalla asenteellaan.

Siinä missä Kafkan päähenkilöt ovat usein heikkotahtoisia ja ajautuvat tilanteisiin kuin itsestään, Rätön minäkertoja ei piittaa vastoinkäymisistä. Päinvastoin, takaiskut vain lujittavat filosofin tahtoa ja hän ajaa itsensä voimalla konflikteihin. Yksilö vastaan kollektiivi ilmenee hurjana verbaalisena sotana, jossa tekijän intohimo aiheeseensa suorastaan räiskyy. Verbaalisuudesta sota laajenee väistämättä fyysiseksi yhteenotoksi, ja lopulta ajattelija saa katsella ihmisen massapsykologian karua ilmentymää yksinäisenä yleisönä.

Heti tarinan alussa filosofi Tutankham Von Jäärsson saa ruumista harjoittaessaan neronleimauksen, joka saa hänet ryhtymään ikkunaprofeetaksi. Ylhäältä asunnostaan hän mesoo alas kadulle ja sen myötä joutuu tietenkin välittömästi alati paisuvaan mittelöön vastapäisen chilikioskin rahvaan kanssa. Filosofin nietzscheläinen sankarimoraali ei hevin uppoa stetsonpäiseen, alligaattorivauvojen nahkaan pukeutuvaan rämekuukkelivillimieheen, joka saa kuitenkin ajattelijalta niskaansa niin tulikivenkatkuisen saarnaan, ettei taiston voittajasta jää epäselvyyttä.

Seuraavaan julistukseensa Von Jäärsson saakin jo vastaansa isomman lauman, kuten sopivaa, koska saarnan aihe on silakkaparvi-ilmiö, joka käsittelee tavallisten ihmiseläinten alhaista joukkokäyttäytymistä. Sanomattakin selvää, että filosofi itse kokee olevansa poikkeusyksilö, kilometrejä mokoman parven yläpuolella. Kansa on voimakkaasti eri mieltä.

Vähitellen maine uudesta profeetasta kiirii kaupungin laidoille ja kuulijakunta kasvaa. Paskalla istuessaankin Marcus Aureliusta ja Arthur Schopenhaueria lukeva ihmisjumala lataa itsensä peilin edessä hirmuiseen iskuun ja tykittää viisaita puheitaan yläkerran kulmahuoneiston ikkunasta kadunväen ihmeteltäviksi.

Filosofin väkevissä saarnoissa piilee toki totuuden siemeniä, ikiaikaista moraalista viisautta, jota typerä rahvas ei koskaan ole kyennyt eikä kykene sisäistämään. Kun ajattelija julistaa kadulla seisovalle yleisölle sosiobiologisesti perusteltuja, kyynisiä teorioita ihmiseläimen käyttäytymisen todellisista syistä, nuhdesaarnan kohde ei niitä mukisematta niele. Aggressiivinen moralistinen paatos lisää tavallisen kaduntallaajan vastenmielisyyttä ylimielisen filosofin sanomaa kohtaan.

Tapahtumat vyöryvät hurjaa vauhtia ja lopulta filosofi on pakotettu lähtemään ulos erakonluolastaan etsimään yhtäkkiä kadonnutta yleisöään. Hänen seikkailunsa autiossa kaupungissa ovat aavemaisia ja unenomaisia. Mikä salaisuus piilee kaiken takana?

Tarina on kerrassaan omituinen, mielipuolisen hauska ja kaupan päälle itseironinen. Rättö pilkkaa satiirissaan yli-ihmisajattelua, sankariromantiikkaa ja ankaraa askeesia lämpimällä huumorilla, joskin kaiken alla on todellisia teräviä havaintoja Homo sapiensin lajityypillisestä käyttäytymisestä ja laumasieluisuudesta.

Mukana on myös syvällistä yhteiskuntakritiikkiä, joka tekijän käsissä tietenkin näyttäytyy verenhimoisena vallankumousmentaliteettina ja silkkana hulluutena. Hullujen ja lasten suusta tyly totuus on helpompi niellä. Meitä kusetetaan, me annamme kusettaa itseämme. Vain kriittinen ajattelu ja sen myötä tapahtuva havahtuminen voi estää ikiaikaisen kusetuksen jatkumisen. Tämä on aina ollut filosofisten moralistien sanoma, mutta huolimatta siitä, kaikki jatkuu ennallaan. Rätön ironia viiltää kuin samurain katana.

Jo aloitusnovellin minäkertojan nimi osoittaa, että olemme tekemisissä varsin surrealistisen tarinaniskijän kanssa. Isokokoisen, lankasidotun taidekirjan upea mustavalkokuvitus tukee havaintoa. Rättö piirtää ohuella viivalla, mutta paksulla mielikuvituksella. Kuvat ovat yhtä hurjia kuin tarinat. Kirjan taittokin on kekseliäs ja olennaisesti yhteydessä teksteihin.

Kokoelman toinen novelli tai jonkinlainen välisoitto on ”tunnustus” ja se jatkaa edellisen tarinan vainoharhaista teemaa. Minäkertoja juoksee vainoajiaan pakoon yhdessä toverinsa kanssa ja turinoi motellissa mukavia. Ulkona on kuitenkin seuraajia, pitkiä miehiä, vai onko?

Tunnustus on kieleltään aivan erilainen kuin Yhden miehen valtio, vaikka siinäkin päähenkilönä on minäkertoja. Novelli hiipuu taiton avulla hämäräperäiseen uneen.

Tarinoiden väliin on sijoitettu oudosti taitettuja Mysteriuksen kirjeitä, joissa tekijä harrastaa pohdiskelevaa aforistiikkaa kokoelman nimen tiimoilta. Näiden lukeminen on varsin työlästä. Se on aivan varmasti tarkoituskin.

Seuraava novelli on nimeltään Vastaanottokoppi. Sen minäkertoja De La Fagyy Garligilla on alussa ongelmia ravintola-ateriansa kanssa. Huolimatta kuuluisuudestaan päähenkilö ei saa haluamaansa, koska kokki ei vielä ole tullut töihin. Tarjoilija joutuu koville.

Nopeasti käy ilmi, että muotokuvamaalari De La Fagyy Garlig on ensimmäisen novellin filosofin vanha kirjeenvaihtokaveri ja sielunveli. Mysterius syvenee, kudelma alkaa hahmottua.

Päähenkilö päätyy spiritistiseen istuntoon salaperäistä koppia etsiessään ja tunnelma muistuttaa paikoitellen vanhoja H.P. Lovecraftin kauhunovelleja. Rätön kieli on viehättävän vanhanaikaista ja kerronta pikantisti humoristista. Hän onnistuu luomaan pelottavan ilmapiirin, jossa merkilliset yksityiskohdat ja henkilöhahmot avaavat jatkuvasti uusia näköaloja kertomusten vinksahtaneen maailman surrealistiseen perusolemukseen.

Vastaanottokopin kauhujen jälkeen on taas vuorossa ”tunnustus”, joka jatkuu edellisestä, mutta nyt novellikokoelma on alkanut muistuttaa labyrinttia, koska myös sivujen piirustukset ja lyijykynänjälkeä muistuttavat käsin kirjoitetut marginaalihuomautukset ja hajanaiset muistiinpanot viittaavat suurempaan kokonaisuuteen erillisten novellien takana. Kaikki liittyy kaikkeen.

Juoksija jatkaa pakoaan, nyt yksin, ja löytää motellihuoneen sängyn alta, sen pohjaan kirjoitettuna, hämmentävän viestin. Siinä mainitaan, että ”etsivä löytää”, mikä viittaa jälleen kokoelman päämotiiviin, etsimiseen. Koko Mysterius ja hänen tavoittamisekseen välttämätön Viisikulma-avain ovat käsittääkseni ihmisen loputtaman etsimisen symboleja. Näiden varaan tekijä punoo uskomattomia juonia ja hurjia tapahtumia.

Tunnustuksenkin tunnelma on jo puhdasta kauhua, salaperäisten vainoajien alkaessa väkisinkin muistuttaa viikatemiestä. Koko elämä on etsimistä ja pakenemista, elämän ja kuoleman pakenemista, kenties kuitenkin juuri elämän tarkoituksen ja mielekkyyden etsimistä pakenemalla sitä itseään.

Päätösnovelli Pyhän Joosuan kirkon talonmies jatkaa minäkertojalinjalla Mysteriuksen väärinpäin kirjoitetun kirjeen jälkeen. Myös talonmies on yksinäinen mies. Hän harjoittaa kirkon korkeassa tornissa pimeäntyhjyydenmittausta ainoana seuralaisenaan musta lintu. Tässä on jotain varsin poemaista eikä se ole sattumaa.

Kirkko on kauhujen ja kummallisten tapahtumien synkkä tyyssija. Erityisen omituisia ovat valkea lisko ja raidallinen kuoriainen, joiden toimintaa talonmies havainnoi. Nyt on meno äitynyt vallan hurjaksi. Kun talonmies kuuntelee otuksien keskustelua, perinteinen formaatti ei kestä. Taitto hoitaa homman ja lukija haukkoo henkeään. Nyt koetellaan sekä verbaalisen että kuvallisen ilmaisun rajoja.

Talonmies oppii ahkeralla harjoittelulla kommunikoimaan pikkuväen kanssa ja kahden äsken mainitun seuraan liittyykin sopivasti lisää outoa väkeä. Pähkinänkuorienkin kanssa talonmies juttelee ja kaikki omituiset olennot puhuvat sattumoisin selvästi tunnistettavaa Porin murretta muun mongerruksensa välissä. Talonmies ystävystyy puhuvien hyönteisten, pähkinänkuorten ja liskon kanssa.

Kirkon eristyneessä ilmapiirissä, äärettömän tyhjyyden keskellä jylläävä houreinen psykedelia vihjaa välillä suoraan uskonnolliseen suuntaan, erityisesti puinen krusifiksi esiintyy kuvastossa toistuvasti, ja seikkailu huipentuu kauhuun, jonka aiheuttaa talonmiestä jahtaava kammottava varjo. Kun tilanne on kriittinen, minäkertoja vaihtuu, musta lintu avaa äänensä.

Väliaikaista kaikki on vaan ja pian talonmies palaa, samoin hirmuinen varjo. Osa mysteereistä ratkeaa ja juoksijan seesteisemmät tunnustukset hoitavat loput. Miyamoto Musashin oppilaille kaikki on äkkiä päivänselvää. Pikkuväki ja muut merkilliset öttiäiset ovat taatusti samaa mieltä.

Kertojana Rättö on ihmiskunnan sivistyksen korkeimmilla saavutuksilla ja massiivisilla happoövereillä turboahdettu Veikko Huovinen, jossa on mojova ripaus tömäkkää kannabiskukintoa pössytellyttä Tove Janssonia. Tekijä pilkkaa ilkikurisesti mutta sympaattisesti inhimillistä typeryyttä ja laumasieluisuutta, mutta loppupeleissä asettuu pienen ihmisen puolelle ahneita ja tekopyhiä vallanpitäjiä vastaan. Kertomusten sekopäinen maailma ei kuitenkaan hevin taivu allegoriaksi maailmasta, ei edes symboliksi: se on juuri niin hullu kuin miltä se näyttää. Se on poikkeavan ihmisyksilön elämän kuva, olemassaolon sisäinen peili, satiiri, parodia ja kauhutarina eksistoivan taiteilijan ahdistuneesta sielusta. Kirjallisuus on parasta huumetta.

Sekä niin sanottu leipäkriitikko että viihdettä janoava keskivertolukija on varmasti aseeton Rätön mielikuvituksen ilotulituksen edessä, mutta kuten Nietzsche-vainaa totesi: Pulchrum est paucorum hominum. Se, keneen tämä uppoaa, vaalii sitä syvällä sydämessään ja antaa sen kasvaa ansaitsemansa suuruuden mittakaavaan. Heikommalle tämä on kuolemaksi.

Tiedän, että itseään suomalaisen kirjallisuuden eliittinä pitävä kansanosa on kanssani eri mieltä, mutta kyllä Mysterius Viisikulma-avain ansaitsee kaikki mahdolliset kirjallisuuspalkinnot mitä maastamme löytyy. Ei tällaista voi kukaan muu kuin Mika Rättö kirjoittaa ja siksi se on maamme kirjallisuuden historiassa ainutlaatuinen tapaus. Toivottavasti saamme tätä lisää. Tyhjyydessä ei ole mitään pahaa.

Mika Rättö (Kuva: Jussi K. Niemelä, Hästholmen 2005.)

Sari Peltoniemi: Haltijan poika. Tammi 2013.

”Poissa oli Saaran kevyt kettuolo. Nyt täytyi taas kantaa ihmisen taakkaa.”

Haltijan poika on jatkoa Sari Peltoniemen loistavalle romaanille Kuulen kutsun metsänpeittoon, jonka arvostelin aiemmin Tähtivaeltajassa. Päähenkilö ja näkökulmakertoja Jouni on nyt menossa lukioon, muuten perhe-elämä jatkuu entisellään. Isä on kuitenkin hieman muuttunut edellisen kirjan salaperäisten tapahtumien vuoksi. Samoin Jounille on ilmestynyt uusia kykyjä, jotka saattavat hänet hurjiin seikkailuihin. Yllättäen myös Saara, Jounin isosisko, nousee Haltijan pojassa sivuosasta näyttämön keskelle. Hän on muuttunut eniten.

Teos alkaa siitä, kun Jouni on menettänyt kykynsä nukkua. Nuorukaista ei väsytä ja vaikka hän parhaansa yrittää, unilääkkeidenkin avulla, uni ei vain tule.

Jouni käyttää unettomuutensa hyödyllisesti ja alkaa etsiä jälkiä syntymäpaikastaan ja samalla tietenkin historiastaan. Haltijan poika paljastaa vähitellen enemmän ja enemmän Jounin ja Saaran arvoituksellisesta Klaudia-äidistä.

Peltoniemen taito kutoa taianomainen tarina vanhoista suomalaisista myyteistä ja nykyajan nuorten elämäntunnoista on suomikummaa parhaimmillaan. Kauhuelementit luovat hetkellisiä jännittäviä kohtauksia arkisempien tapahtumien lomaan juuri sopivin väliajoin.

Jounin yöseikkailut synnyttävät pelottavan ilmapiirin, joka suorastaan kutsuu outoja tapahtumia luokseen. Niitä kirjassa riittääkin. Kun heti alussa Jouni lähtee yöjalkaan täyden kuun aikaan, lukija tietää saavansa sitä mitä odottaa. Kuten Peltoniemelle on ominaista, lukija saa paljon enemmän.

Mikäli suomalainen mytologia ihtiriekkoineen, metsänhaltijoineen ja -neitoineen kiinnostaa, nämä teokset ovat siihen saumaan juuri sopivia. Oikeastaan Peltoniemen kirjoissa esiintyy lähes aina suomikumman peruselementtejä, mutta hän käyttää niitä joka kerta omaperäisellä tavalla.

Jokin meissä kaikissa tuntee kutsua luontoon, metsään, metsänpeittoon, ja nämä perimmäiset vietit heräävät eloon kirjaa lukiessa. Nuorukaisen seikkailuissa on paljon sellaista, joka todennäköisesti viettelee ja kiehtoo jokaista suomalaista, ja joka juuri siksi on olennainen osa elävää kulttuuriperintöämme. Kaipuu toisaalle, kauas pois, on eräänlaista atavistista eskapismia, nykyihmisen levottomuutta ja haikeutta suuren tuntemattoman edessä.

Lisäksi kyse oli jo edeltävässä osassa toiseudesta, saamelaisten huonosta kohtelusta ja suoranaisesta sorrosta, vaikkei Peltoniemi diskriminaatiomotiivilla mässäile. Vieraus, toiseus, on kuitenkin keskeinen sivuteema molemmissa Jouni-romaaneissa, samoin kuin Jounin ja hänen kavereidensa hauska bändiharrastus, joka on tavattoman lämpimästi ja humoristisesti kuvattu. Tähän pystyy vain itsekin bändikuvioissa kouliintunut kirjailija. Erityisen viehättävä on viininmaistajaiskohtaus ja sen looginen huipennus.

Toki juuri nuorten bändiharrastus on sekin ilmeinen symboli vieraudelle, heimonmuodostukselle, halulle erottua joukosta. Yhtyeen jäsenet heijastavat kukin erilaisia persoonallisuuspiirteitä ja rikkovat perinteisiä sukupuolirooleja.

Jounin vieraus muihin nähden korostuu Haltijan pojassa monin tavoin. Hän on muita herkempi ja näkee sellaista, mitä muut eivät näe. Vastaavasti Jounin vanha opettaja Romppainen on tässä romaanissa entistä tärkeämmässä roolissa ja hänessäkin on tapahtunut muutoksia. Myös Romppainen on aiempaa vieraampi, syvemmällä samanismissaan, nyt jo mestariluokkaa.

Päähenkilön tarve saada juurensa selville viittaa nuoren identiteetinmuodostukseen, jonka osana vieraudentunne lienee yleismaailmallinen. Nuori haluaa samaan aikaan erottua ja kuulua, hänen identiteettinsä rakentuu erilaisista rajauksista ja heimokuntaisuuksista. Aikuisilla on sama taipumus kenties vielä vahvempana ja samalla stabiilimpana. Jouni kokeilee teoksessa rajojaan monella tavalla. Äärikokemusten kautta hänen persoonallisuutensa eri piirteet paljastuvat ja lujittuvat.

Romaani kysyy, keitä me olemme ja mistä meidän identiteettimme muodostuu. Sari Peltoniemen vastaus ei ole selkeä, mutta viettien ja vaistojen veto, tikanpojan luonto, on tekstissä voimakkaasti läsnä. Haltijan pojassa seksuaalisuus on vielä selvemmin esillä kuin romaanin edeltäjässä. Jouni haistaa tyttöystävänsä Matleenan judoharjoitusten jälkeisessä tuoksumeressä kiihottavan voiman.

Kirjan mielenkiintoisimpia hahmoja on heti teoksen alussa esiintyvä hautausmaan portinvartija Kride, joka istuskelee öisin hautausmaan vieressä ja ystävystyy Jounin kanssa tämän yöjuoksuilla. Samalla Jounin identiteetissä alkaa erottua yö- ja päiväpuoli, joka ilmentää yksilön salattuja persoonallisuuspiirteitä, sitä, mitä toisille ei välttämättä haluta kertoa tai paljastaa. Kride on yömaailman hämärä asukki, haamu, päivällä häntä ei näe.

Romaanissa on muodonmuutostematiikkaa, joka viittaa identiteettikerrostumien eroihin ja ihmisen ja luonnon yhteyteen, ihmisen eläinluontoon. Samassa yhteydessä tekijä vihjaa Harry Potter -romaanisarjaan, kuten edellisessäkin osassa. Suora rinnastus Pottereihin on opettaja Romppaisen Jounille paljastama ”lujaverinen”-termi, joka kuvaa juuri Jounia ja hänen kaltaisiaan henkilöitä, joilla on yliluonnollisia kykyjä, yhteys luonnon salattuihin voimiin.

Jouni kasvaa romaanin edetessä ihmisenä, samalla kun hänen yöpuolensa kokee asioita tavallaan eläinten silmin. Suora yhteys luontoon avaa nuorukaisen silmät monille eettisille epäkohdille, joista hänen sisarensa ja isänsä ovat jo edellisessä romaanissa saarnanneet. Tämäkin teema osaltaan symbolisoi ihmisen katoamassa olevaa luontosuhdetta ja vieraantumista.

Jos ajatellaan äitiä luonnon metaforana, luontoäitinä, on romaanin kadonneen äidin etsintä jo lähtökuopissa erittäin symbolista. Klaudia-äiti on edellisessä osassa paljastunut oudoksi olennoksi, joka ei kuulu ihmisten maailmaan vaan jonnekin muualle. Ihmisten maailmasta jo vuosia sitten kadonnut Klaudia on kuitenkin vahvemmin yhteydessä elävään luontoon kuin vieraantunut nykyihminen. Ollessaan vielä läsnä ihmisten keskuudessa Klaudia oli puhdasverinen luonnonlapsi.

Myös henkilöiden välillä tapahtuu vieraantumista ja konfliktejakin esiintyy. Ihmissuhteet ja yhteiskunnalliset motiivit ovat tässä romaanissa selvemmin läsnä kuin edeltäjässä. Pohdittavaa riittää niin nuorille kuin vanhemmillekin.

Kauhutunnelma huipentuu sopivasti kekriin eli köyriin, amerikkalaisten halloweeniin. Sattumalta luin kirjan juuri kekrinä, joten parempaa keinoa viettää vainajien muistopäivää ei bibliofiili eli kirjanköyrijä olisi voinut valita.

Lopussa tulee kuitenkin vielä parempaa, oikeastaan syvällisemmin romaania ei voi lopettaa. Jos on valittava autuuden ja erehtyväisen, vajavaisen ihmiselon välillä, miten vaaka asettuu? Sari Peltoniemen vastaus on kaunis, traaginen ja viisas.

Sari Peltoniemi (Kuva: Suvi Roiko, Tammi.fi)