Siperian kansojen satuja. Toimittanut Tšuner Taksami. Suomentanut Anni Lappela. Kuvittanut Varpu Eronen. Idiootti 2013./ Egill Yksikätinen – muinaissaagoja Pohjolasta. Toimittaneet Helga Hilmisdóttir, Kirsi Kanerva ja Sari Päivärinne. Useita suomentajia. Finn Lectura 2013.

Tähtivaeltaja 3/2012

Siperian kansojen saduissa esiintyy viisaita eläimiä, urhoja, ukkoja, eukkoja, demoneita, šamaaneja ja ihmisten välistä juonittelua. Usein tarinoissa kerrotaan, miten joku eläin on syntynyt, tai saanut piirteensä ja luonteensa.

Paikallinen elinkeino on toistuvasti tarinan keskiössä. Vaikkapa porotalous on ollut kansalle niin tärkeä, että se heijastuu saduissa ja myyteissä.

Mahtavia hallitsijoita, kaaneja, saduissa esiintyy tuon tuosta. Usein sankari pääsee kaanin suosioon tekemällä jonkin uroteon ja kaani palkitsee hänet asemalla, puolisolla ja karjalla.

Tavattoman viehättävä on dolgaanien myytti aamunsarastuksesta. Siinä esiintyy hilpeä jättiläistoukka, kaksikin. Toukan asento määrittää valon maan päällä; se loistaa ihmisille. Nuorukainen, joka auttaa tulivatsaista toukkaa ilkeää mustaa toukkaa vastaan saa palkinnoksi poroja.

Kokoelmasta löytyy satuja ja myyttejä tofalareilta, tuvilta, dolgaaneilta, kalmukeilta, altailaisilta, šooreilta, jakuuteilta, burjaateilta ja hakasseilta. Suomentajan jälkisanoissa näitä meille outoja kansoja esitellään lyhyesti.

Jylhää ja komeaa on myös islantilainen saaga. Egill Yksikätinen on saanut nimensä siitä, että hänellä on vain yksi käsi. Toisen tilalle taitavat kääpiöt ovat tehneet miekan.

Valikoima sisältää kohtaamisia outojen hahmojen kanssa ja runsaasti taisteluja sekä muutakin miehistä mittelöä. Alkuperäistä viikinkimättöä sujuvina käännöksinä on ilo lukea. Peikkoämmät, kääpiöt, jättiläiset ja hirviöt ovat kerrassaan hurmaavia.

Ihastuttava on myös tarina, jossa Bósi-niminen sankari juottaa varsaansa erään mökintyttären viinilähteessä. ”Tämä miellytti tyttöä niin kovin, että hän pystyi tuskin puhumaan”, toteaa kertoja.

Kaiken kaikkiaan sadut ja saagat tarjoavat lukijalle sekä erityisesti kirjoittavalle lukijalle inspiraatioksi erittäin herkullista fantasia-ainesta. Jos ja kun nämä kertomukset ovat hyvin vanhoja, luo se mukavan haasteen kirjailijalle, koska näistä on paha pistää paremmaksi.

Aivan perheen pienimmille siperialaisia satuja ei ehkä kannata lukea, viikinkisaagoista puhumattakaan. Sen verran pelottavia ja verisiäkin tarinat ovat.

Stefan Spjut: Staalo. Suomentanut Taina Rönkkö. Like 2013.

Tähtivaeltaja 3/2013

Spjutin 700-sivuisen tiiliskiven idea on sama kuin Johanna Sinisalon Finlandia-palkitussa teoksessa Ennen päivänlaskua ei voi. Kyse on metsän peikoista ja niiden suhteesta ihmisiin. Spjutin versio peikkokansan tarinoista on dekkarimainen ja rönsyilevä.

Romaani alkaa kauhutunnelmissa. Johdantovaiheen jälkeen tarinaan alkaa ilmestyä ihmissuhdejaarittelua, joka täyttää sivuja teoksen loppuun asti.

Suvantovaiheet toimivat aristoteelisen draamakaavan mukaan ja lisäävät dynamiikkaa. Koska niiden pitää olla tekstissä, ne ovat mukana. Oppikirjojen noudattaminen paisuttaa ja rasittaa kirjaa. Lopussa mennään suoran toiminnan puolelle. Pitkän kaavan mukaan.

Peikkoja on useaa lajia ja niillä on yliluonnollisia kykyjä. Nämä paljastuvat teoksen edetessä vähitellen.

Joidenkin hahmojen motiivien taustat jäävät Spjutilla ikävästi hämäräksi, tai vaikuttavat epäuskottavilta. Kerronnassa tekijä turvautuu yksikön ensimmäiseen ja kolmanteen, mutta yksikön ensimmäinen ei tunnu romaanin rakenteen edellyttämältä vaan kikkailevalta ratkaisulta. Pullapitko leivotaan kolmesta letistä. Kaksi niistä kehittyy yksikön kolmannessa persoonassa, perinteiseen dekkarityyliin, näkökulmahenkilöä vaihtamalla.

Kirjasta löytyy myös tavanmukainen uusioperhemalli, tuplaten, joskaan isoisä ei ime verta eikä poika soita banjoa. Pihapiirissä ja hieman kauempanakin asuu metkaa väkeä, mutta talvinen miljöö ei suo joulurauhaa. 

Alun tehokas kauhutunnelma ei kanna edes romaanin puoliväliin. Sivulla 400 lukija alkaa toivoa, että loppuisipa jo. Mutta jäljellä on vielä yli 300 sivua autoilua, moottorikelkkailua ja uusioperhekuvausta. Ruotsi on iso maa, tietä ja metsää riittää.

Spjut on keksinyt useita omaperäisiä ratkaisuja ja juonenkäänteitäkin riittää, mutta usein pelottavaksi tarkoitettu kohtaus menee tahattoman komiikan puolelle ja jotkut juonenkäänteet eivät ole uskottavia. Jos joku ei ole tehnyt tai on tehnyt jotain, kirjailija joutuu selittelemään sitä kiusallisella tavalla.

Staalon perusidea toimii, mutta toteutus ei. Perusidean ongelma on kuitenkin se, että Johanna Sinisalo on toteuttanut sen yli kymmenen vuotta sitten ylittämättömällä tavalla. Staalo on varmasti mieleen niille, jotka eivät Ennen päivänlaskua ei voi -teosta lukeneet. Me muut emme voi välttyä vertailulta ja sen lopputuloksena voimme vain todeta, että Spjutin tiiliskivi on huomattavasti kevyempi kuin miltä se käsissä tuntuu. Viimeiset sivut pelastavat kuitenkin paljon. Loppu on niin hyvä, että sitä kannattaa odottaa.

Valma & VarsiNaiset, Sanomatalo, Taiteiden yö, 22.8.2013 klo 17-18

Teksti: Jussi K. Niemelä

Vilma Talvitie: laulu, piano

Sanna Kaisa Sundström: viulu, melodika, perkussiot, laulu
Laura Kuisma: viulu, piano, laulu
Aino Liuttu: sello, laulu
Reetta Kuisma: basso, tinapilli, laulu
Lauri Hongisto: kitara, perkussiot, vihellys, ksylofoni, laulu

Näin Valma & VarsiNaiset -yhtyeen keikalla Libertéssä Helsingin Kalliossa heinäkuun lopulla ja vakuutuin. Ostin sieltä bändin albumin Tuli talvi, ei tahottu, ja häikäistyin. Levyn voi kätevästi tilata tästä linkistä.

Tiesin siis mitä odottaa, kun menin tänään Sanomatalon Mediatorille katsomaan yhtyettä Taiteiden yöhön, vaikkakin taidenäyttelyn yhteydessä katedraalimaisen akustiikan olosuhteissa Libertén-keikan kaltainen intiimi tunnelma vaikutti etukäteen mahdottomalta. Olin väärässä.

Yhtye esiintyi järjestäjän sekaannuksen vuoksi täysin ilman sähköistä vahvistusta: jopa laulu oli akustinen. Vilma Talvitie, yhtyeen pääasiallinen säveltäjä–sanoittaja, soitti paikalle etukäteen järjestettyä akustista pianoa ja lauloi niin sanotusti olohuoneolosuhteissa. Hän joutui siis ylittämään pianon ja akustisesti esiintyneen bändin kokonaisäänenvoimakkuuden, kuin myös yhtyeen toinen laulaja–lauluntekijä Sanna Kaisa Sundström. Molemmat saivat karismallaan korvattua sen, mitä yleisö ei hiljaisen äänenvoimakkuuden vuoksi kyennyt kuulemaan.

Keikan alussa Vilma maanitteli yleisön mahdollisimman lähelle bändiä jotta sanat ja laulu jotenkin edes kuuluisivat. Hankkiuduimmekin noin parin metrin päähän orkesterista, jonka soundi oli isossa tilassa hyvin hiljainen, mutta sitäkin selkeämpi.

Bändin omakustannealbumin nimibiisi Tuli talvi, ei tahottu avasi keikan eikä jättänyt toivomisen varaa. Vilma sai laulun ja sanat melko hyvin kuulumaan myös kovemmissa kohdissa ja yhtye soitti timantintarkasti, kuten läpi setin.

Nyanssit ja yhteensoitto olivat täysin kohdillaan, vaikka minkäänlaista monitorointia ei ollut. Hyvä, jos kuulivat toisiaan ollenkaan, mutta siitä huolimatta soitto taukoineen, iskuineen, napsahteli kohdilleen alusta loppuun.

Keikan toisena biisinä saimme kuulla uuden teoksen Onko vielä jotain täällä?, näin ainakin tulkitsen minulle luovutettua settilistaa ja omia hataria muistiinpanojani. Biisi oli joka tapauksessa erinomainen ja muiden esityksessä kuultujen uutuuksien kanssa lupaa tulevaisuudelta huippulaadukasta materiaalia.

Välispiikit, joita Vilman ohella irtosi Lauri Hongistolta, olivat hauskoja ja keikan kuluessa pianon päädyssä myytävänä olleet levyt hupenivat: kansa osti albumia tasaisesti ja jätti rahat bändin penaaliin. Levyn sai myös velaksi tilinumeron kera. Sen lisäksi, että Valma & VarsiNaiset on loistava bändi, sen jäsenet myös uskovat ihmisten rehellisyyteen. Molemmat ovat harvinaisia ominaisuuksia kyynisessä nykymaailmassa.

Laskujen mukaan levyä meni 18 kappaletta ja paikalle saapuneesta yleisöstä se on arvioni mukaan noin reilu kolmannes. Tosin myös hieman kauempana orkesterista oli väkeä, joten kokonaisyleisömäärää on vaikea arvioida. Oli miten oli, lähituntumassa olleet saivat nauttia loppuun saakka hiotusta yhteissoundista ja inspiroituneesta esityksestä. Yleisö oli alusta saakka täysin myyty ja loppua kohti meno vain yltyi. Runsas levymyynti ei siis todellakaan ollut yllätys, vaikka bändille se sellaisena tuli. He eivät tietenkään voineet nähdä, kuinka huippuunsa viedyn keikan he soittivat. Levymyynti todistaa sen, mutta sekin vain osittain. Toivottavasti joku kuvasi livevideota bändin lähituntumasta ja se päätyy jossain vaiheessa YouTubeen.

Uuden biisin jälkeen kuultiin edustava kattaus esikoisalbumilta: En tunnusta, Vanha Talvitie, Tuhlaajatyttö, Auringon sokaisema ja Valtatien varjossa. Näiden jälkeen orkesteri esitti taas kaksi uutukaista, kaunis ja koskettava Äiti oli niistä ensimmäinen. Toisena meille tarjoiltiin kappale Epätoivottu vieras, jonka Vilma mainitsi kertovan surusta, joka laulussa selittää, miten sen saa talosta pois. Molemmat uudet biisit jysähtivät kertaheitolla tajuntaan, varsinkin Äiti riipaisi syvältä.

Sanna astui seuraavaksi eturiviin ja lauloi haikean mestariteoksensa Einon laulun. Vaikka tila oli korkea ja avoin, tori lasitalon aulassa, yhtye sai vaivatta loihdittua vaikeaan kappaleeseen juuri sen tarvitseman tunnelman, ja yleisö haukkoi taas henkeään.

Tämän jälkeen piru pääsi lopullisesti irti, kun Valma & VarsiNaiset potkaisi käyntiin tuliterän kappaleen Pojasta polovi paranee. Suomalaiskansallinen folk löi siinä kättä sahanpurulattiaisen, savuisen saluunan kanssa, ja tuloksena oli rennon kantrihenkinen, aivan hurjaksi yltynyt esitys. Meno heitti sekä orkesterilta että yleisöltä kannat kattoon ja vaikka kappaleen kuuli ensimmäisen kerran, se vakuutti totaalisesti. Viulut raikasivat, piano soi, ja bändi iski täysillä. Setti päättyi tähän ratkiriemukkaaseen helmeen.

Yleisö kuitenkin taputti, kohisi ja remusi, lisää piti saada. Bändi suoritti pienen takavasemmalle poistumisen, koska edes takahuonetta ei ollut, ja palasi voittajina estradille heittämään vielä encorena oivallisen Villin tytön häävalssin. Tässä nerokkaassa sävellyksessä Vilma on ilkikurisimmillaan ja myös keikkaversio oli täysin omassa luokassaan. Vanhalla meinasi tippa tulla linssiin pelkästä elämänilosta.

Kolme varttia meni kuin hujauksessa, ja Sanomatalo Mediatori oli hetken jotain aivan muuta kuin avara, lasinen, kolkko tila. Valma & VarsiNaiset tiivisti paikan intohimon ja nerouden pyörremyrskyksi, jota ei tämän enempää sanoin voi kuvailla. Ja kaikki tämä ilman sähköistä vahvistusta. Tällaiseen intensiteettiin pystyy maailmassa vain kourallinen artisteja. Tämä ei ollut pelkkä live-esitys, tämä oli kokemus, kokonaistaideteos, vailla vertaa.