Erin Morgenstern: Yösirkus

Suom. Hanna Toivonen. Basam Books 2012.

Tähtivaeltaja 1/2013

Kuten lapset ja aikuiset tietävät, sirkus on taianomainen paikka. Samaan aikaan outo, kiehtova, ihmeellinen ja pelottava. Sirkus on oma maailmansa. Siellä elää roolihahmoja, naamioituja ihmisiä, ja temppuja tekeviä eläimiä.

Mitä jos taikuus onkin totta? Jospa parhaat taikatemput ovatkin silkkaa telekinesiaa. Voisiko koko sirkus olla taikatemppu? Tai pelikenttä, aitoon magiaan kykenevien taikureiden kaksintaistelun näyttämö? Kaksintaistelun, jonka lopputuloksena on kuolema, osapuolten sitä tietämättä?

Otetaan mukaan vielä rakkautta, niin Yösirkus on valmis. Salaperäinen, mustavalkoinen, loputtomien raidallisten telttojen labyrintti. Satumaailma, joka on auki auringonlaskusta auringonnousuun, ja jonne muina aikoina on pääsy kielletty.

Erin Morgenstern on kirjoittanut lupaavan esikoisteoksen. Se on romanttinen aikuisten satu, mutta sopii erityisesti nuorille. Yliluonnollinen limittyy arkiseen ja tuloksena luontevan surrealistinen tarumaailma.

Teknisesti romaani on toteutettu kronologiaa rikkomalla ja näkökulmahenkilöä vaihtamalla. Tapahtumat sijoittuvat 1800- ja 1900-luvun taitteeseen. Vähitellen eri henkilöt joutuvat sirkuksen kanssa tekemisiin, halusivat sitä tai eivät. Sirkus ilmestyy paikkakunnalle, aina kuin tyhjästä, ennakkoon ilmoittamatta, ja vetää ihmisiä vastustamattomasti puoleensa.

Sirkus suojelee jäseniään, mutta sen olemassaolon ainoa todellinen tarkoitus on kahden nuoren telekinesian taitajan, Celian ja Marcon, välinen taistelu. Sirkuksen muut jäsenet ja yleisö ovat olemassa vain päähenkilöiden taistelun vuoksi.

Kirjailija on myös multimediataiteilija ja tästä syystä visuaalinen puoli on teoksessa vahvasti läsnä. Reaalifantasia yhdistyy mutkattomasti maagiseen arkkitehtuuriin. Kuten eräs kirjan henkilöistä toteaa: ”Ihmiset näkevät, mitä haluavat, ja useimmiten sen, mitä heidän kerrotaan näkevän.” Kerronnan lomaan onkin sijoitettu suoraan lukijalle sinä–muodossa osoitettuja kuvauksia sirkusnumeroista. Näet juuri sen, minkä kirjailija kertoo sinun näkevän.

Romaania hallitsevan sirkuksen voi nähdä myös allegoriana kirjailijantyölle: ”Se on uskomattoman tekemistä uskottavaksi”, kuten sirkuksen suunnittelussa mukana ollut arkkitehti teoksessa lausuu. Hän joutuu naamioimaan aidon taikuuden teatteritaikuudeksi erilaisten rakennelmien avulla. Aivan kuten kirjailija joutuu naamioimaan mielikuvituksensa leikin tekstin rakenteeseen, tapahtumiin, miljööseen ja henkilöhahmoihin.

Kirjan yösirkus on taiteellinen luomus siinä missä Yösirkus-romaanikin. Kyse on naamiohuveista, kaksintaistelusta taideteoksen tekijän ja lukijan välillä. Kohtaamisesta syntyy aina uusi maailma ja sen tulkinta, ja se on aitoa magiaa.

Sirkusta seuraa kaikkialle uskottujen, sirkusta palvovien uneksijoiden joukko, jonka tunnistaa punaisista kaulahuiveista. Yösirkuksen voi siis käsittää myös metaforana uskonnolle, erityisesti kirkolle, jonka sisällä käydään sekä symbolista että konkreettista taistelua hyvän ja pahan välillä. Hyvyys ja pahuus riippuu tietenkin näkökulmasta: se mikä yhdelle on hyvää, on toiselle pahaa, ja päinvastoin.

Yösirkus lupaa hyvää jatkossa. Varsinkin, jos Morgenstern terävöittää tarinankuljetusta ja henkilökuvausta. Nyt jotkut hahmot jäävät vielä hieman ohuiksi, ja rakkaustarinat ennalta arvattaviksi. Sivumäärää olisikin voinut karsia rohkeasti. Myös romaanin loppu on jotenkin väkinäinen. Tekijä kykenee kuitenkin myös omaperäisiin ratkaisuihin ja yllättäviin käänteisiin.

Jussi K. Niemelä