Mia Vänskä: Musta kuu

(Atena 2012.)

Tähtivaeltaja 4/2012

Mia Vänskän toinen romaani osoittaa heti kättelyssä, että tekijä on ansainnut paikkansa suomalaisen kauhun kärkikaartissa. Kirjan tunnelma rakentuu vähitellen, salakavalasti, sujuvan kerronnan ohessa. Helteiseen kesäpäivään tunkeutuu öisiä elementtejä, kuiskauksia tuonpuoleisesta.

Itse tarina etenee näkökulmahenkilöä vaihtamalla, minkä lisäksi mukana on päiväkirjaotteita. Ratkaisu tuo kerrontaan vaihtelua ja jännitettä.

Mustan kuun tapahtumat sijoittuvat mökkileirille Keski-Suomeen. Paikalle on kokoontunut sekalaista seurakuntaa lapsista vanhuksiin. Tarinan keskiössä on nelikymppinen Annukka, jonka mies ja poika ovat lomamatkalla. Tämä tarjoaa Annukalle mahdollisuuden olla yksin luonnon helmassa.

Paikalle saapuu kuitenkin rockbändi, ja Annukan hormonit alkavat hyrrätä. Päähenkilön kaihoisan seksuaalisen himon kohteena on Erkka-niminen muusikko, jolla on ongelmia yhtyeensä hurjapäisen Jaken kanssa. Bändin mukana kulkee päiväkirjaa pitävä nuori Aurora, jonka Jake on iskenyt lähtöä edeltävänä iltana.

Mökkileiri tarjoaa Vänskälle Evil Dead -elokuvasta tutun suljetun ympäristön. Ympäröivä metsä ja läheinen järvi vaikuttavat alussa suorastaan idyllisiltä, mutta vähitellen mukaan ui uhkaavampia sävyjä. Alueella on oma synkkä historiansa, eikä kukaan ole turvassa.

Teoksen tärkein teema on Annukan kaukokaipuu, joka johtuu hänen kyllästymisestään perhe-elämään. Kuin taivaan lahjana, yksinäiseksi lomaksi tarkoitettu mökkireissu muuttuu seksuaaliseksi löytöretkeksi, jonka kuluessa Annukka pääsee toteuttamaan halujaan.

Mureneva perhesuhde ja uuden onnen tavoittelun teema hallitsevat tarinaa muidenkin henkilöiden osalta. Avioeroja ja syrjähyppyjä riittää. Ihmiset ovat pinnan alla pelkkiä hormoniensa ja viettiensä orjia – jos parittelukumppania ei heti himojen yllättäessä löydy, pitää masturboida. Lisäksi mökkileirissä on jokin, joka saa ihmiset käyttäytymään kuin seksipakkomielteiset unissakävelijät. Myös pahoja muistoja nousee pintaan, kun menneisyyden synnit palaavat kummittelemaan.

Himon, pettymyksen ja petoksen kauhu manifestoituu hiipien. Lopulta tuonpuoleinen rankaisee leiriläisiä näiden himokkaista synneistä, ja he saavat tuntea mustan kuun kirouksen nahoissaan.

Romaanissa on siis piilotekstinä vanha kunnon moraliteetti, mikä toki kuuluu olennaisesti kauhukirjallisuuden traditioihin. Teoksen lopetus on tehokas ja naulaa teeman oivallisesti.

Mia Vänskä on kirjoittanut ensiluokkaisen kauhuromaanin, joka ei kalpene kansainvälisessä vertailussa.

Jussi K. Niemelä 

Marko Hautala: Unikoira

(Tammi 2012.)

Tähtivaeltaja 4/2012

Marko Hautalan viides romaani on hänen parhaansa.

Päähenkilö Joonas elää avioeronsa tuskaa. Vaimo on pettänyt, hankkiutunut raskaaksi toiselle miehelle ja lopulta jättänyt Joonaksen. Sen sijaan, että tuntisi helpotusta päästessään petollisesta vaimostaan eroon, Joonas kaipaa tätä lapatossumaisesti. Henkinen riippuvuus ja itsesääli kun ovat suomalaisen miehen helmasyntejä.

Kun Joonas tutkii mielensä syövereitä terapiassa, hän löytää sisältään koiran, unikoiran.

Joonaksen elämään ilmestyy vanha ystävä Jyri, joka on asunut vuosia idän kaukomailla. Jyri on filosofityyppi, joka luennoi baarissa päähenkilölle kyynisiä viisauksia parisuhteiden turhuudesta, yksilön riippumattomuudesta ja vapaudesta.

Jyrin julistuksen taustalla on kuitenkin ahdistusta, tuskaa ja menetystä, sekä suoranaista kärsimyksenpelkoa. Hän ei ole henkisesti niin vapaa kuin esittää. Todellisuudessa Jyri on Joonasta traagisempi hahmo. Humalassa hänestä paljastuu buddhalainen nihilisti, joka vihaa elämää.

Kirjan rinnakkaisjuoni tapahtuu ukrainalaiskylä Toporivissa, jossa kaksi omintakeisesti oppinutta herraa jäljittää salaperäistä unenantajaa. Herrojen takaumakeskustelut ovat monellakin tapaa herkullisia.

Romaanin teemat ja henkilöiden väliset suhteet kietoutuvat tarinan edetessä painajaismaisella tavalla. Ihmisen syvimmät pelot ja toiveet kohtaavat. Ystävä voi olla vihollinen ja vihollinen ystävä. Yllätyksiä ei tarinasta puutu, mutta jokunen käänne on varsin ennalta arvattava.

Teoksen keskeisin yksityiskohta, unikoira, symboloi suurta tyhjyyttä, tuntematonta. Se ilmentää sitä, mikä ihmisen mielestä luonnossa on outoa, salaperäistä ja kammottavaakin, mutta mitä ihminen samalla kaipaa. Koira on eläin meissä.

Unikoira vastaa myös tiedostamatonta, tekijän sanoin sielun mustaa laatikkoa. Se on pimeyden valtakunta, joka puhuu unen kieltä. Muisti, jota ei voi täysin hallita, vaan joka halutessaan noudattaa omia lakejaan.

Lisäksi koira on samaan aikaan tuttu ja vieras, kesy ja villi. Se heiluttaa häntäänsä, mutta silti se on suden, petojen, sukua.

Ja mikä tärkeintä, koira on tahto. Mutta kenen tahto? Jos oma tahtomme ei olekaan meidän, emmehän me silloin voi olla vapaita. Ja mikä on todellisuus, jos muistomme ovat niin pettäviä? Miten voimme tietää mitään varmasti?

Hautalan mestarillinen romaani luotaa ihmisyyden syvimpiä peruskysymyksiä sortumatta turhanaikaiseen filosofiseen jaaritteluun. Sujuvan kerronnan ja elävien henkilöhahmojen lomassa tekijä salakuljettaa lukijan pohtimaan oman sielunsa asentoa ja lopulta jopa elämän tarkoitusta.

Ikiaikaiset teemat saavat Hautalalta äärimmäisen hallitun käsittelyn, jossa kauhuelementit puristuvat lukijan väpättävän sydämen ympärille armoa antamatta.

Jussi K. Niemelä