Antti Tuomainen: Parantaja

Helsinki-kirjat 2010.

(Tähtivaeltaja 1/11.)

Antti Tuomaisen kolmas romaani on hyytävä tarina kadonneesta vaimosta, kuolevasta maailmasta ja suuresta rakkaudesta. Runoilija Tapani Lehtinen etsii vaimoaan Helsingistä, joka on samaan aikaan tuttu ja vieras. Tuomaisen luoma nihilistinen Helsinki on osa dystooppista miljöötä, joka on äärimmäisen realistisesti kudottu. Tutut rakennukset ja maisemat näyttäytyvät uudessa lähitulevaisuuden valaistuksessa. Ympäristö on synkkää, kolkkoa ja märkää, ihmisillä on salaisuuksia.

Ensimmäisessä romaanissaan Tappaja, toivoakseni (2006) tekijä tarkasteli mestarillisesti dostojevskiläistä rikoksen ja rangaistuksen teemaa epätäydellisyydessään tuskailevan, menneisyytensä kanssa kamppailevan alkoholistin näkökulmasta.  Yksilöperspektiivi vaihtui seuraavassa teoksessa Veljeni vartija (2009) sukuhistorialliseen tarkasteluun, jossa keskeisenä teemana kulkee ajatus perisynnistä, isien perinnöstä, kohtalosta. Uusimmassaan Tuomaisen tähtäyspiste on jo selkeästi yhteiskunnallinen. Kaikissa teoksissaan hän peilaa fatalismia vasten yksilön valintoja harvinaisen kypsällä tavalla.

Tuomaista on luonnehdittu jännityskirjailijaksi ja hänen kirjojaan dekkareiksi, mutta tämä leima ei mielestäni tekijään sovi. Tuomainen on paljon enemmän. Veljeni vartija voisi olla eeppinen sukuromaani ja onkin, mutta se on eepokseksi lyhyt. Tekijä kartoittaa ikuisuuskysymyksiä, oikeaa ja väärää, rakkautta ja menetystä, elämää ja kuolemaa, tiiviillä kerronnalla. Tuomaisen lause on todella tiukka, helppolukuinen, mutta sitäkin antoisampi.

Parantajan ainoita heikkouksia onkin sen lyhyys. Kirjan loppu tulee vastaan aivan liian nopeasti ja melko odotettavasti. Jännite on alussa äärimmäisen sähköinen ja vähitellen henkilöhahmot sekä juoni alkavat kasvaa. Miljöö on toivoton, tilanne kauhea. Ihmiset, ne joilla on varaa, pakenevat pohjoiseen. Tuomaisen lähitulevaisuuden märkä ja pimeä Helsinki on irvikuva monikulttuurisesta idyllistä. 

Toisaalta sankarin roolin saa jokainen, joka sen on valmis ottamaan, esimerkiksi taksikuski. Roistoista suurin ei myöskään ole varsinaisesti paha, pikemminkin liian hyvä. Tai sellaiseksi hän itsensä kuvittelee. Idealismista seuraa valitettavan tyypillinen lopputulos, silmitön väkivalta. Ideologia sokaisee, vääryys oikeutetaan sillä, että tarkoitus pyhittää keinot. Mutta pyhittääkö se? Tuomainen ei vastaa vaan kysyy. Hänen suuret linjansa jäävät ilmaan, teemansa mietityttämään.

Romaanissa pahuus nousee hyvyydestä, mutta läsnä oleva nykyhetki eli ajastamme katsottuna lähitulevaisuus luo menneisyyttä ja menneisyys tulee jatkuvasti päähenkilölle yllätyksenä. Tarinan sisällä on toisia tarinoita, jotka vyöryvät vaivihkaa päähenkilön elämään ja saavat hänet toimimaan. Kadonnut vaimo on tuttuuden ohella salaperäinen nainen, johon runoilija Tapani Lehtinen tutustuu rakastaan – samaa naista – etsiessään. Tuttu on usein vierasta, vieraat sittenkin tuttuja.

Tekijän käsillä oleva kolmas romaani yllätti spefiaineksillaan. Mitään varsinaisesti yliluonnollista tai reaalifantastista teokseen ei sisälly, mutta dystooppinen tulevaisuuden Helsinki on puhtaan scifin keinoin maalattu. Blade Runnerin lohduton maisema tulee herkästi mieleen. Tosin Parantajassa tekniset laitteet ja välineet ovat nykypäivää, kännykät, valvontakamerat, autot ja sähköposti. Pohjoiseenkin pitää matkustaa junalla. 

Kuitenkin paha saa kirjan lopussa lähes yliluonnollisia ominaisuuksia. Lievää kiirettä Tuomaisen kliimaksissa on havaittavissa. Vähitellen paljastuva kuvio olisi voinut aueta pidempäänkin, koska kirja viihdyttää eikä sitä oikein malta laskea käsistään.

Teoksen hienous syntyy nihilistisestä maailmasta, jossa ihmiset kuitenkin elävät kuin toivoa vielä olisi. Mitä muuta ihminen voi tuollaisessa tilanteessa tehdä? Tuomainen nostaakin tarinan keskiöön idyllisen rakkauden, joka on tuore, elinvoimainen ja kenties jopa ikuinen. Rakkaus on toivon ja uuden elämän symboli. Päähenkilön lämmin kiintymys puolisoaan kohtaan nousee synkästä taustasta kontrastina esiin ja kasvaa tarinan edetessä ainoaksi voimaksi, joka päähenkilöitä elämään sitoo. Työtäkin toki tehdään, mutta se vaikuttaa kafkamaiselta, koska maailma on jo pitkälti mennyttä. Ihmiset ikään kuin näyttelevät arkielämää luhistuneissa, tuhoutuvissa kulisseissa.

Tuomaisen tulevaisuudenkuvassa tulevaisuus on lopulta avoin. Hän lopettaa kysymyksiin, joihin meillä ei kenties koskaan tule olemaan vastauksia.

Jussi K. Niemelä

Heikki Nevala: Arvet

Turbator 2010.

(Tähtivaeltaja 1/11.)

Heikki Nevalan esikoiskokoelma Arvet vakuuttaa. Vahvimmillaan tekijä on pohjanmaalaisessa maisemassa, mutta ulkomaille sijoittuvat novellitkin toimivat. Kirjan alkupuolen suosikkini Tähtilapset voi tosin sijoittua mihin tahansa länsimaihin, se on yleismaailmallinen ja helvetin hauska. Myös Pohjanmaalla sekoilevat pohjalaismurretta puhuvat zombit lämmittävät vanhan pakanan sydäntä. Tunteentekijä on erittäin komea tarina sekin.

Kokoelma on tyylillisesti hieman epätasainen ja olisi hyötynyt ammattitaitoisesta kustannustoimittajasta. Lauserytmi on välillä kankea ja väkinäinen, virkkeet pitkiä ja rönsyileviä. Kokonaisuutena teos kuitenkin lupaa tulevaisuudelta hyvää, sillä Nevalalla on paljon omaperäisiä ideoita ja välillä novelleissa on suorastaan kryptisiä piirteitä. Lukija ei pääse helpolla.

Hallitsevia piirteitä novelleissa ovat outous, kauhu, scifi ja huumori. Pituus ei ole ongelma, sillä lyhyt ja ytimekäs Kumahuttaja on erityisen mehevä tujaus. Pidemmissäkin ote pitää ja jännitys säilyy. Maailmaa tarkastellaan monesti varsin yllättävästä näkökulmasta. Erityisesti Sielun peili pistää lukijan miettimään.

Viimeinen ja melko pitkä novelli Koneesta sinä olet syntyvä ei minua sytyttänyt. Parhaimmillaan Nevala on lyhyissä vinjeteissä, vaikkapa hykerryttävässä Taiteen maussa. Joka tapauksessa Nevala tällä hieman hajanaiseksi jäävällä esikoisellaan osoittaa, että hänestä on vaikka mihin.

Jussi K. Niemelä

Margaret Atwood: Herran tarhurit

Suom. Kristiina Drews. Otava 2010.

(Tähtivaeltaja 4/10.)

Uusimmassa teoksessaan Margaret Atwood on tarttunut haastavaan aiheeseen. Haastavaan siksi, että aihe on kirjallisuudessa hyvin tavallinen. Virus tuhoaa suurimman osan ihmiskuntaa, millaista on elämä juuri ennen sitä, tuhon aikana ja sen jälkeen?

Stephen Kingin teos Tukikohta ja Jeff Longin Vuosi nolla ovat tämän genren kenties tunnetuimmat kirjat. Suomessa aiheeseen ovat hiljattain tarttuneet Risto Isomäki ja Tiina Raevaara, erityisesti Raevaara. Hannu Salama oli Amos ja saarelaiset -teoksellaan jopa Finlandia-ehdokkaana vuonna 1987. Albert Camus käsittelee aihetta teoksessaan Rutto. 

Mikä mainittuja teoksia yhdistää? Se, että ne kaikki ovat paljon parempia kuin Herran tarhurit. Ihmisen suhde luontoon, ekologiset ongelmat, maailmanloppu ja ihmisen suhde toiseen ihmiseen, näistä on monta kirjaa tehty. Vaikkapa Johanna Sinisalon teos Linnunaivot kuvaa paljon terävämmin erilaisia alistussuhteita ja ihmisen pientä, usein surkeaa ja suuruudenhullua, osaa luonnon kokonaisuudessa kuin Herran tarhurit. Raevaaran tuhon jälkeinen maailma on omaperäinen ja mystinen. Isomäellä puolestaan realistinen, jopa inhorealistinen.

Jeff Longin Vuosi nolla sisältää melkein samat elementit kuin Herran tarhurit. Longilla henkilöhahmot ovat inhimillisiä ja todentuntuisia. Mielikuvitus säkenöi, sekä kirjailijalla että lukijalla. Atwoodilla sen sijaan tarina on väsynyt, puuduttava, itsestään selvä. Kirjassa häiritsee vielä päälle liimattu henkisesti veltto ekouskonnollisuus, joka lahkoon nimeltä Herran tarhurit liittyy. Kuulemma kirjaan sisällytetyt pitkät ja rasittavat ekovirret on jo sävelletty ja levynä julkaistu. Kavahdan. Onkohan Aatami Ensimmäisen saarnatkin tarkoitus julkaista levyllä? Toivottavasti ei.

Teos on tavallaan itsenäinen jatko-osa Oryx ja Crake -kirjalle. Mutta jos sitä ei ole lukenut ennen tätä, tämä ei houkuttele sitä lukemaan. Geenimanipulaatiota ja kloonausta voi käsitellä moralisoivasti myös ilman rasittavaa tendenssimäisyyttä, kritisoida, kyseenalaistaa. Mutta saarnaaminen on väsyttävää, erityisesti toistettuna ja hallitsevana. Kun suurin osa Herran tarhureiden naishahmoista on vieläpä miesten alistamia ja hyväksi käyttämiä, välillä haukotuttaa pahasti. Ei mitään uutta auringon alla. Sorretut ja solvatut perivät maan.

Viruksen tuhoama paha ihmiskunta ja uusi maailmanjärjestys muodostavat Atwoodille ekouskonnon. Yritin lukea teosta satiirina nyky-yhteiskunnasta ja näin luettuna homma toimi paikoitellen. Mielikuvituksellisia ratkaisuja löytyy, mutta jotenkin niitä ei kehitellä loppuun asti tai sitten niitä alleviivataan kiusallisesti. Myötähäpeää aiheuttaa erityisesti kirjan loppupuolen sekava dystopia, jossa on tietenkin paratiisin siemeniä. Ja pystyssä sojottavia geenimanipuloidun ihmisrodun sinisiä peniksiä.

Jos joku haluaisi Atwoodin uusinta parodioida, se olisi naurettavan helppoa. Kukkia ja mehiläisiä kannattaa kuunnella, mutta jos niistä tekee taidetta, täytyy jättää taikasienet syömättä ja virret viis veisaamatta. 

Jussi K. Niemelä

Douglas Preston: Isku

Suom. Heidi Valtonen. Gummerus 2010.


(Tähtivaeltaja 4/10)

”Hän nojasi oveen, vartalo kaartuen kuin jännitetty jousi.” Aiemmin hän oli gasellimainen, toinen jalka hieman koukussa. Tiukka kroppakin tsypyllä toki on, se on selvää. Yritän kuvitella, miten nainen seisoo ja nojaa oveen. Näky ei ole gasellimainen. Onko mimmillä koukkuselkä vai skolioosi?

Isku on ilmeisesti jännäri. Lukeminen alkoi tökkiä sivulla 1 ja sivulla 2 tökki jo lujaa. Musta adoptiotytär Abbey Straw on ostanut kaukoputken ja tuhma valkoinen isä ei pidä siitä. Kaupungissa asuu vain valkoisia. Yhden valkoisen kaverinsa, Jackien, kanssa Abbey polttaa ruohoa ja kaukoputkeen tiiraillessa, valokuvaa galaksista otettaessa, putoaa lähistölle meteori. Jackiellä on irlantilaiset vihreät silmät. 

Luen kirjaa parisängyssä saksanpaimenkoiran kanssa. Rapsuttelen Raunia rauhallisesti, kiroan kökköä kirjaa. Suhtaudun silti kirjaan avoimin mielin, mutta alku ei lupaa hyvää. Entä jatko?

Tietenkin mukaan tulee jo alussa salaperäinen rikos, ryöstömurha, erittäin salaiseksi tarkoitettu, mutta erään henkilön postissa myöhemmin vainajalta saama kovalevy, jolta löytyy outoa dataa gammasäteilystä Marsista. Mukaan ilmaantuu myös hunajaisia timantteja, jotka ovat radioaktiivisia. 

Prestonin näkökulmahenkilö vaihtuu luvuittain, tai siis melkein luvuittain, sillä toisinaan Preston olettaa tarinansa vetävän niin hyvin, että näkökulmahenkilöä ei voi vaihtaa, ja näin ollen lukija joutuu kärsimään stereotyypistä liian pitkään kestääkseen tuskan. Viimeinen pisara tuli vastaan sivulla 85. Tarina ei vedä, vaikka Preston ja hänen kustantamonsa niin kuvittelvat.

Tässä vaiheessa on syytä ottaa tarkasteluun taas oveen gasellimaisesti kaareutuen nojaava Marjory Leung, jonka omituinen asento on suhteessa romaanin erään  näkökulmahenkilön, nimittäin Mark Corson, seksuaalisiin mieltymyksiin, Leungin vartalo siis kaartuen kuin jännitetty jousi. Aiemmin Corso ja kuuma (amerikan)kiinalainen kissa olivat nauttineet drinkkejä baarissa ja Corso oli hivuttanut kättään ylöspäin Leungin lämmintä reiden sisäpintaa. 

Marsissa gammasäteily jatkuu, se taitaa olla Marsin pintaan tarttunut pieni musta aukko. Corso pitää Leungista, koska Corson isä tuli italiasta Amerikkaan. Kiinalainen ja italialainen ovat kuin luodut toisilleen. Mielenkiintoista kerrassaan. 

Samaan aikaan kun hunajaiset timantit säteilevät toisaalla radioaktiivisesti, Abbey sekä hänen ruohoa polttava irlantilainen kaverinsa menevät veneellä läheiseen saareen etsimään meteoria. Abbeyn vanha pano, linnakundi, jolla on vene, mädäntyneet hampaat ja inhottava tapa vetää bisseä ja meta-amfetamiinia, vaanii tyttöjä. Ilkeä ex-hoito, jolle Abbey on erehtynyt antamaan rasiaa nuorena kännissä, on rasisti. Tämä kamala mies suunnittelee koiruuksia, hakee polttoainetta, pummaa rahaa tuttavaltaan ja uhkaa miestä jopa aseella. Hän nauttii väkivallasta. Voi voi sentään.

Tätä ennen Corso on pannut Leungin kanssa, mutta paritteluaktia ei valitettavasti kirjassa kuvata. Pikkuhousujen reunaan asti Corson käsi baarissa pääsee. Tällaisessa kohdassa verevä kopulaatiokuvaus olisi pelastanut paljon.

Kirja paljastaa mahdollisuutensa tai mahdottomuutensa jo hyvin varhain. Kuten todettua, lopetin sivulle 85. Kirjassa on 468 sivua. Mahdotonta.

Jussi K. Niemelä