tiistai 3. marraskuuta 2015

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa. Suom. Raisa Porrasmaa. Tammi 2015.


On ilahduttavaa huomata, että Raisa Porrasmaa jatkaa Murakamin kääntämistä suoraan japanin kielestä. Käytäntö alkoi vasta kirjailijan viimeisimmän teoksen, Värittömän miehen vaellusvuodet, kohdalla. Aiemmat Murakamit on suomennettu englannista.

Nyt julkaistu Maailmanloppu ja ihmemaa ilmestyi alunperin Japanissa jo vuonna 1985. Teos on kirjailijan neljäs romaani, jos kaksi vielä suomentamatonta pienoisromaania lasketaan. Käsillä oleva teos on niin sanotusti perus-Murakamia: se sisältää kaikki tekijälle ominaiset elementit spekulatiivisesta fiktiosta eroottisuuteen. Tämä tyyli sai alkunsa Suuressa lammasseikkailussa.

Teoksen maailmat ovat omituisia, kiehtovia ja kekseliäitä. Salaperäisiä olentoja ja tapahtumia vyöryy lukijan eteen tarinan edetessä. Mukana on valitettavasti myös heikkoa ja väsynyttä huumoria. Varsinkin vitsailuun yhdistyvä nokkelaksi tarkoitettu filosofointi aiheuttaa toisinaan myötähäpeää. Samoin tekijä käyttää aivan liian usein noloja kuin-vertauksia, jotka vaikuttavat väkinäisiltä, joskus suorastaan amatöörimäisiltä. Vika ei ole käännöksessä, se on selvää.

Melko kiusallisia ovat myös jatkuvat Stendahl-viittaukset ja muukin turha eli turhamainen nimien pudottelu. Intertekstuaalisuus on oivallinen kirjallinen keino, mutta sitä pitää käyttää harkiten ja taidolla. Murakami ei siinä tässä teoksessa aivan onnistu. Minäkertoja heittelee tekstin sekaan elokuvia, näyttelijöitä, vanhoja romaaneja ja klassikkokirjailijoita lähinnä siksi, että tekijä pääsisi snobbailemaan. Eikä tämä ole ainoa kirja, jossa Murakami syyllistyy mainittuun maneeriin.

Maailmanloppu ja ihmemaa muodostuu kahdesta tarinasäikeestä, jotka aluksi vaikuttavat irrallisilta, mutta nopeasti yhdistäviä tekijöitä alkaa löytyä. Molemmissa narratiiveissa on nimetön minäkertoja, mikä viittaa siihen, että kyseessä voisi olla sama henkilö. Tekijät, jotka osoittavat narratiivien liittyvän toisiinsa, nivoutuvat molempiin tarinoihin onnistuneesti ja luonnollisesti. Vihjeitä kertojien identtisyydestä ilmaantuu vähitellen.

Tarinalinjat on nimetty Kovaksikeitetyksi ihmemaaksi ja Maailmanlopuksi, siitä teoksen nimi. Kovaksikeitetty ihmemaa on periaatteessa realistinen tokiolaisympäristö, mutta toki siinäkin tapahtuu kaikenlaista surrealistista, kuten tekijältä sopii odottaa. Kaikki romaanin hahmot ovat nimettömiä.

Kovaksikeitettyyn ihmemaahan sijoittuva alku osoittaa heti, että kyse voisi olla vaikka tieteistarinasta, ellei kirjailija olisi Murakami. Murakami pakenee ahtaita luokitteluja, mikä lienee hänen suosionsa taustalla. Hänen teoksensa jäävät pitkälti mysteereiksi, mikä varmasti miellyttää lukijoita.

Kovaksikeitetty ihmemaa sisältää niin rikkaita ja hauskoja elementtejä, että narratiivin kyydissä viihtyy kuin dekkaria lukiessa. Kovaksikeitetyssä ihmemaassa minäkertoja toimii Systeemin palveluksessa Laskijana, jota vainoavat Merkitsijät ja sysiäiset. Näiden laatu selviää romaanin edetessä.

Maailmanloppu puolestaan on eräänlainen tuonpuoleinen, jossa nimetön päähenkilö saa Untenlukijan toimen ja menettää varjonsa, siis Varjon, joka on tietenkin itsenäinen olento, ja harrastaa kaikennäköistä, jopa juonittelua.

Omituinen renessanssinero, Tohtori, joka on myös romaanin alussa esiintyvän ylipainoisen teinitytön isoisä, on Kovaksikeitetyn ihmemaan tapahtumien keskipisteessä. Eläinten kallot liittyvät molempiin narratiiveihin olennaisesti ja varsinkin tarunhohtoiset yksisarviset on syytä mainita. Sadunomaisuus yhdistyy teoksen alkupuolella kiehtovasti biologiaan ja historiaan.

Juonipaljastuksen uhallakin on todettava, että kirja sisältää myös aitopaasilinnalaisen ”isoisää etsimässä” motiivin, jossa on asiaankuuluvia hirtehisiä piirteitä. Ja mikäli nerokas pappa lopulta löytyy, saattaa lukija saada sekä filosofista että tieteellistä valaistusta teoksen rakenteeseen ja sisältöön. Suomi ja porot mainitaan, mikä varmasti ilahduttaa täkäläisiä lukijoita.

Koska Murakamin tavaramerkkeihin lukeutuu iloinen rietastelu ja sivistynyt diskuteeraaminen kuumien, usein vinksahtaneiden tai muuten omalaatuisten lolitojen kanssa, välittömästi tarinan alussa mukaan tuleva nuori, sopivasti ylipainoinen neiti antaa odottaa sitä itseään. Lukija ei pety: vaaleanpunaisiin pukeutuva neito filosofoi minäkertojan kanssa muun muassa itseoppineisuuden eduista ja ihmisten parhaimmistosta, kadonneen eksentrikkotuffansa jalanjäljissä. Petiinkin toki päädytään, väistämättä, ainakin platoniseen vuorovaikutukseen, jos ei muuta.

Muitakin naisia Kovaksikeitetyn ihmemaan minäkertojan vällyihin tietenkin ajautuu, myös täyteläisempää vuosikertaa. Silloin ei välttämättä ota eteen, etenkään jos muuten vetävän näköisellä naisella sattuu olemaan ylisuuri mahalaukku täynnä ruokaa. Jos taas päähenkilö fantisoi seksistä viereisessä autossa näkemänsä daamin kanssa, veitikka pelaa takuuvarmasti kiusallisemmissakin paikoissa. Lopulta seksi ensimmäisen naisen kanssa onnistuu ylisuuresta vatsalaukusta huolimatta. Taattua Murakamia, hyvässä ja pahassa.

Maailmanlopun narratiivin haikea minäkertoja saisi hänkin naista, mutta jokin hänen sisällään estää sen. Tarjous on houkutteleva, mutta minkäs teet. Maailmanlopussa on muutenkin melankolisempi ja askeettisempi ilmapiiri ja Untenlukijan silmätkin on viilletty niin, ettei edes auringonvalo voi murheellista miestä lohduttaa. Vaeltaja ja hänen varjonsa kuvastavat yksilön kaipuun eri suuntiin vetäviä puolia. Heidät revitään erilleen, mutta eronneet he olisivat joka tapauksessa.

Kaksi maailmaa ja niiden selitys on allegoria faktalle ja fiktiolle: voiko fiktiivinen maailma olla todellisempi kuin tämä arkinen maailmamme? Olisiko parempi jäädä itse luomaansa maailmaan, todellisuuden asemesta?

Samalla teos toimii vertauskuvana mielikuvituksen luomiskyvylle, joka rinnastuu päähenkilön kahteen todellisuuteen ja niiden vähittäiseen avautumiseen sekä kauniiseen loppuratkaisuun. Tarinoinnin lomassa tekijä pohtii identiteettiä, itseyttä ja sielua. Kuka ja mikä ihminen, yksilö, oikeasti on? Japanilaisen sielun kaihomieli iskee romaanin läpi eksistentialismin koko voimalla.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Tuomas Lius: Magnum Opus. Crime Time 2015.

Tuomas Lius on tuoreessa romaanissaan lähtenyt aivan uusille teille aiempiin toimintadekkareihinsa verrattuna. Mukana on nyt yliluonnollinen aspekti, joka liittyy heti teoksen alussa esiintyviin salaperäisiin kiekkoihin, jotka vuonna 1941 päätyvät natsien käsiin Irakin aavikoilta. Kiekoille on tallennettu ääntä, joka tekee ihmisen parantumattomasti hulluksi.

Lius osoittaa jälleen mestarillisuutensa humoristisen ihmiskuvauksen saralla, kun romaanin päähenkilö Jakob Lamberg ilmestyy parrasvaloihin. Miekkonen on boheemikirjailija, jonka lukija pääsee kohtaamaan verevässä haastattelussa erään espoolaisen yksinhuoltajafreelancerin kanssa. Nainen saa mitä on lähtenyt hakemaan, törkyjutun, Lamberg saa naiselta vain käteenvedon.

Jo ensimmäinen luku antaa odottaa
Magnum Opukselta sitä samaa kyytiä, jota Lius on tarjoillut oivallisen Haka-esikoisromaaninsa käynnistämässä trilogiassa, jonka keskushahmo Marko Pippurinen on suomalaisen perusmiehen sielunmaisema. Koko trilogia on kotimaisen humoristisen toimintatrillerin lippulaiva.


Magnum Opuksen rappiokirjailija Lambergin hahmossa kiteytyy suomalaisen narsistiboheemin koko kuva. Lius maalaa mestarin vedoin katu-uskottavan kusipään, joka kehuskelee entiselle vaimolleen Satu Tahvanaiselle panneensa päiväkausia parikymppistä kirjallisuudenopiskelijaa, jonka kyseinen vaimo on juuri äsken kohdannut lähes kelteisillään tultuaan yllätysvierailulle ex-miehensä luo. Henkilökuvien luomisen yhteydessä tekijä ampuu huumoritykillään niin, että lukija nauraa ääneen.

Vaikka viinaanmenevän renttutaiteilijan hahmo on groteski ja vulgaari, se on realistinen. Kirjailijana Lius tietää mistä ammentaa, piirit ovat tutut. Lamberg osoittautuu vähitellen myös kunnon mieheksi, noin ainakin periaatteessa. Eihän kukaan täysin paha voi olla, varsinkaan suuri kirjailijanero. Yksilöissä on sävyjä, myös taidolla luoduissa kirjallisissa hahmoissa. Sen sijaan Lambergin nerous on kyseenalaisempi juttu, kuten moni muukin seikka. Kirjailija on kaiken lisäksi synesteetikko eli hänen aistinsa ovat sekoittuneet. Hyvyys nousee esiin tosipaikassa, kun miehen pitää osoittaa kenen joukoissa seisoo.

Myös romaanin lukuisat sivuhahmot on piirretty huolella ja yksityiskohtaisesti. Herkullista huumoria ja lämmintä inhimillisyyttä ei niistäkään päähenkilöiden tapaan puutu. Niin ex-vaimo Satu kuin äänialan ammattilainen Eero Penttilä tai hieman rähjäinen poliisimies Leo Halsti ja kaunis bulgarialainen Malina Rankova jäävät lähtemättömästi mieleen.

Juoni vetää alusta asti niin rivakasti, ettei teosta malta laskea käsistään. Kauhuelementit lisäävät tehoa vähitellen. Tekijä luo tunnelmaa taidokkaasti myös siinä mielessä, että yliluonnollinen kurimus on pelkästään päähenkilön päässä, jolloin muut hahmot eivät koe tapahtumia näkökulmakerronnan tavoin vaan realistisesti. On kuitenkin selvää, että pahat voimat ovat liikkeellä myös Lambergin sekavan päänupin ulkopuolella.

Hurjan menon ohessa tekijä tarjoilee meheviä korkeakirjallisia viittauksia ja kulttuurianekdootteja. Nämä maustavat keitosta juuri sopivasti ja tekevät samalla kunniaa alan mestareille. Myös piikkejä poliitikoille ja julkisuuden henkilöille ropisee.

Lius hallitsee toimintakuvauksen erinomaisesti, kuten jo aiemmista romaaneista on käynyt ilmi. Magnum Opus ryydittää hurjaa menoa perinteisellä kauhulla, joka varmasti kelpaa alan vakavammillekin harrastajille. Kuten tekijältä odottaa sopii, aseet ja muut välineet kuvataan yksityiskohtaisesti, samoin taistelut sekä operaatiot ja niihin liittyvä väkivalta.

Tapahtumien keskiössä on metallimuusikko Valtteri Velhonoja Crocea Mors -yhtyeineen. Romaanin huipennuksessa Lius yhdistää vauhdikkaan toiminnan spektaakkelimaiseen rockoopperaan, jonka kulisseissa ratkaistaan miljoonien ihmisten kohtalo.

Kaiken kaikkiaan Magnum Opus on erittäin onnistunut ja rohkea teos, jossa Lius näyttää monelle asemansa vakiinnuttaneelle kauhukirjailijalle, miten homma pitää hoitaa. Romaani pitäisi ehdottomasti saada kansainvälisille markkinoille, muuta se ei ansaitse.