Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja. Atena 2015.

Ansioituneen suomikummaaja Anne Leinosen uuden novellikokoelman avaavassa nimikertomuksessa pieni Felix-poika pitää tulitikkurasiassa salaperäistä jumalaa, joka kertoo hänelle asioita. Pullapitkodramaturgiaa noudattava salapoliisi- ja tieteistarinan sekoitus sisältää lukuisia selittämättömiä yksityiskohtia, jotka pakottavat lukijan miettimään.

Yksi kerrontalinja seuraa Felixin ja oudon vanhan miehen kanssakäymistä, toinen Felixin äidin rouva Dahlian ja etsivä Acroyn työskentelyä pojan löytämiseksi. Jumaluus, keinomuistot, friikit, etsivä Acroyn työnkuva ja moni muu asia viittaavat jonkinlaiseen tulevaisuuteen, jossa on dystopian piirteitä. Kertomus nyrjähtelee tuon tuosta, mutta jännitys säilyy loppuun saakka ja kulminoituu vielä astetta suurempaan arvoituksellisuuteen. Jumalia on monenlaisia, mutta tärkeintä jumaluudessa ei ainakaan ole suuri koko. Novelli on taattua Leinosta.

Talo jota en näe on päältä katsoen epäsuhtainen rakkaustarina vanhemman miehen ja nuoremman naisen välillä, mutta sisältää kauneuden ja intohimon rinnalla outoja elementtejä, jotka jäävät vaille selitystä. Kertojaminä rakastaa Karinia ja saa vastarakkautta, mutta silti kerrontaa hallitsevat epävarmuus, pelko ja vieraantuneisuus. Rakastavaisten maailmat eivät kohtaa – eivät voi kohdata, paitsi epämiellyttävässä tapaamisessa Karinin miespuolisten koulukavereiden kanssa. Jopa seksi on miehen näkökulmasta jotenkin uhkaavaa, vaikka hän antautuukin siihen täydestä sydämestään ja tuntee syvällistä täyttymystä. Heti aktin jälkeen mies kuitenkin vetäytyy takaisin pelkojensa kurimukseen.

Kertojaminä kokee olevansa muinaismuisto, joka elää eri maailmassa kuin muut. Mies on lääkäri, mutta jokin hänessä on pahasti vinksallaan. Kyse voi olla patologisesta omistushalusta, joka ei milloinkaan voi tyydyttyä kokonaan. Novellissa arkiseen romantiikkaan yhdistyy lähes kauhuelementtinä kertojan synkkä ulkopuolisuus. On kuin hän olisi kummitus ihmisten maailmassa tai päinvastoin ihminen kummitusten maailmassa.

Tarinasta tarttuu kirjalliseen kitalakeen miellyttävän häiritsevä jälkimaku. Novelli on kansainvälisestikin huippuluokkaa, sen voi huoletta nostaa vaikka Ian McEwanin tai Joyce Carol Oatesin onnistuneimman kinkkisen lyhytproosan rinnalle.

Kutsuvat sitä kuolemaksi jatkaa vaikeasti tulkittavien novellien sarjaa, mutta dystopia- ja tieteisteema on siinä hallitseva. Mukana on kansanperinne-elementtejä, eräänlaista sielunvaellusta ja shamanismia.

Näkökulmakertoja vuorottelee Jolankan ja Arankosin välillä. Jolanka on käynyt rajan tuolla puolen, kuoleman maailmassa, mutta tulee takaisin ja toipuu. Leinonen sekoittaa folkloristiikkaan oivallisesti tietokonekoodausta, jopa repliikkejä myöden: Arankosin isoäiti, joka jotenkin on jatkuvasti läsnä poikansa tietoisuudessa, vaikka on kuollut, puhuu kuin virtuaaliolento, joka hän mitä ilmeisimmin onkin.

Kertomus sisältää myös kosolti romantiikkaa ja kalevalaista jylhyyttä. Tulevaisuuden maailmassa on piirteitä meidän maailmastamme, mutta todellisuus, jossa elämme, on tuhoutunut, ja tilalle on tullut jotain aivan muuta – tutunoloista, mutta silti pelottavan vierasta.

Novellissa tekijä pohtii kuoleman olemusta ja ajatusta tuonpuoleisesta, sekä yksilön tietoisuuden siirtämistä tietokoneeseen. Millainen olisi taivas, joka sijaitsisi keskusmuistissa? Millainen Jumala sitä hallitsisi? Entä millainen on se todellisuus, jossa elämme, mistä se koostuu, ja kenen todellisuus se on? Keitä me olemme ja mistä tulemme?

Novelli Nahat kiehtoo salaperäisyydellään ja primitiivisyydellään. Se kertoo Veita-nimisestä naisesta, jonka iholle on kirjoitettu tarinoita. Hän on ihontaja, joka luo nahkansa aina tietyin väliajoin, perinteisessä rituaalissa, johon kyläläiset osallistuvat. Tapahtumat sijoittuvat jonkinlaiseen tulevaisuuteen, jossa on menneen maailman piirteitä. Historiaan vihjataan vain pari kertaa, hyvin varovaisesti ja epämääräisesti. Lukija saa itse kuvitella, millaisessa maailmassa kertomus tapahtuu ja mitä aiemmin on tapahtunut.

Veita on tarinan alussa tullut kylään ja tapahtumat etenevät hienovaraisesti vihjaillen. Naisen iho, nahka, sisältää taikavoimia, tarinoita, historiaa. Veita on eräänlainen tietäjä tai noita, jota kunnioitetaan ja mielistellään. Hän ei ole ainoa lajiaan, ihontaja on perinnerooli, johon yksilö valikoituu. Leinonen kuvaa nahanluomisrituaalin väkevästi. Jotain kuitenkin tapahtuu sen aikana, tai sen jälkeen, koska Veitan uusi nahka säilyttää tuntonsa eikä vanhasta siirry siihen tietoja, kuten aina ennen nahanluonnin yhteydessä.

Kylästä Veitaa lähtee seuraamaan Kaimo-niminen nuorukainen, jolla on hallussaan Veitan vanha nahka. Sen avulla mies kiristää naisen kirjomaan ihonsa, jotta häntäkin luultaisiin ihontajaksi. Hän myös käyttää naista seksuaalisesti hyväkseen ja kirjotulla ihollaan saa kylän nuoremmiltakin naisilta auliisti palveluksia osakseen. Veita on kuitenkin neuvokas nainen eikä alistu Kaimon komentoon. Novellin loppu on todella komea ja jättää paljon tulkinnanvaraa, kuten pitääkin.

Tarinan voi lukea allegoriana kirjailijan työstä: nahkaan, ihoon, kirjoitettu historia ja tarina on kuin romaani tai novelli. Ihmiset lukevat sen, ottavat sen itselleen, ja sen jälkeen kirjailijan pitää luoda nahkansa ja kirjoittaa taas uusi. Vanha jää kuitenkin kummittelemaan uuden taustalle ja muistuttaa olemassaolostaan jatkuvasti. Lukijat imevät kirjailijan sydänverta (tarinoita) sekä kirjoista että mediaseksikkäistä haastatteluista (yksityisasioita, kuten henkilöhistoriaa) ja kirjamessuesiintymisistä (jo ajat sitten kirjoitettuun palaamista). Se on usein juuri niin tuskaista kuin Veitan nahanluonti: eräänlaista masokismia.

Tieteisnovelli Sanojen mahti käsittelee pitkälti samoja teemoja kuin Kutsuvat sitä kuolemaksi. Sanojen mahti tapahtuu nimettömäksi jäävällä planeetalla. Maasta planeetalle on saapunut suurlähettiläs van Leeden mukanaan kissa, joka on oikeasti vieraan elämänmuodon edustaja, prosakki. Niitä on ilmestynyt maapallolle kymmenen vuotta sitten ja niillä on kyky vaikuttaa ihmisten elämään, toisin sanoen ne pystyvät muuttamaan tapahtumia, tekemään ihmisistä onnellisia. Sattumaa ei liene se, että prosakin nimi on lähes sama kuin ”onnellisuuspilleri” Prozacilla.

Planeetalla suurlähettiläs etsii käsiinsä Lakatos-nimisen miehen, jonka apua maassa tarvitaan. Planeetalla ei puhuta, joten Lakatos joutuu käyttämään syntetisaattoria kommunikoidakseen naisen kanssa. Mies on menettänyt vaimonsa ja lapsensa planeetalla olevaan repeämään, joka on jonkinlainen aukko ajassa tai vastaava todellisuuden vääristymä. Sellaisesta ikuisuuksia olemassa olleet prosakitkin ovat tulleet ihmisten maailmaan.

Kerronnassa on välillä Lakatoksen näkökulmaa kursiivilla, mutta pääkertojaminä on van Leeden, josta novellin edetessä ja varsinkin lopussa paljastuu yllättäviä seikkoja. Prosakit ovat auttaneet häntä Maassa, ja pian käy ilmi, että ne ovat vaikuttaneet moneen muuhunkin asiaan. Auttaako suurlähettilään mukana tullut prosakki Lakatosia saamaan perheensä takaisin? Vai onko prosakeilla muita suunnitelmia? Novellin luettuaan kissoja tulee taatusti katsottua uusin silmin.

Ken vainajia muistelee on klassinen kauhuballadi, jossa on kansanperinteen sävyä ja pakanallisia elementtejä. Tarina on romanttinen ja traaginen, se aukenee vähitellen pienistä vihjeistä ja muutamasta shokeeraavasta kohtauksesta.

Näkökulmahenkilönä toimii Lauri-niminen nuorukainen, jolla on kutkuttavan salaperäinen side juuri kuolleeseen Maaret-neitoon. Kyse on melkein kielletystä rakkaudesta – jos ei kielletystä niin ainakin torjutusta, unohdetusta. Kauneus sekoittuu tehokkaasti hiipivään pelkoon ja kauhuun. Leinonen kutoo todella meheviä tarinoita folkloristiikan, kauhun ja suomikumman aineksista.

Tuonenkalma, surmansuitset jatkaa loistavasti kauhuballadin saralla. Se on suomalaista kansanperinnettä ja ihmissusimytologiaa yhdistelevä kertomus Tuomikista ja hänen varsin omalaatuisesta perheestään. Tuore pikkuveli osoittaa jo syntyessään, mikä hän on susiaan.

Kasvaessaan pikkuveli tarvitsee Tuomikin apua, koska äiti hylkää heti alussa lapsen suolle. Keskeisessä roolissa tarinassa on myös Tuomikin ja hänen isänsä ongelmallinen suhde. Novellissa yliluonnollinen on läsnä arjessa ja miljöönä perinteinen suomalainen maaseutu. Kertomuksessa on monta upea yksityiskohtaa ja loppu on kerrassaan mestarillinen.

Tilastollisesti syyllinen on herkullinen satiiri tilastollisten menetelmien laajasta soveltamisesta yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja arkeen. Näkökulmahenkilö Leon saa jo lapsena huomata, kuinka tarkasti tilastot pätevät yksilöön, myös häneen. Koulussa vierailevat harmaapukuiset tilastomiehet saavat Leonin syyllistymään tekoon, jonka avulla hän luulee pelastaneensa itsensä.

Myöhemmin Leon siirtyy terveysministeriön palvelukseen ja elää kunnon kansalaisen elämää, kunnes kohtaa naisen, Yvonnen. Biologiset vietit ja Leonin pimeä puoli sekoittavat miehen elämän hetkeksi.

Paetessaan alhaisia viettejään ja mielihalujaan sekä pelkoa syyllisyydestä Leon työskentelee niin kuumeisesti, että hänet kutsutaan johtajan pakeille. Luvassa olisi ylennys ja palkankorotus, mutta Leon valitsee siirron rikollisuusvirastoon. Siellä hän pääsee käsiksi myös menneisyyden tilastoihin ja seulontoihin. Leon alkaa etsiä merkintöjä, jotka liittyvät hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Hän työskentelee taas niin ahkerasti, että hänet palkitaan ruhtinaallisesti rikostapausten selvittämisestä.

Novellin kafkamainen kurimus ja päähenkilön jatkuva syyllisyydentunto lämmittävät kirjallisuuden ystävän mieltä: vainoharhaisen Leonin pitää välttää tilastojen osuminen häneen itseensä keinolla millä hyvänsä. Mitä hysteerisemmin Leon uppoutuu tilastojen ja seulonnan maailmaan, sitä syvemmälle suohon hän uppoaa. Samalla novelli kasvaa tapahtumien edetessä pirulliseksi kritiikiksi nyky-yhteiskunnan yltiöbyrokraattisista ja jatkuvaa tehokkuutta tähdentävistä piirteistä.

Mikä sopisikaan novellikokoelman päätöstarinaksi paremmin kuin Oliverin kirja, joka kertoo Oliver Twist -nimisestä pojasta, joka elää tulevaisuudessa, jolloin paperikirjat ovat äärimmäisen harvinaisia. Sähköisessä muodossa teoksia saa vapaasti jakaa ja muokata, mutta Oliveria kiehtovat nimenomaan vanhat paperikirjat. Hänen naapuriinsa muuttaa pian Margaret -niminen nainen, jolla on vanhoja huonekaluja ja kirjoja. Hän antaa Oliverille yhden niistä, runokirjan.

Leinosen novellin Oliver Twist ei ole esikuvansa tavoin orpo, sillä hänellä on vanhemmat, mutta yksin hän on ajatustensa ja toiveidensa kanssa, joten käytännössä hän on kuin maineikas fiktiivinen edeltäjänsä. Kun kertomus etenee, Oliver saa selville uusia asioita itsestään ja vanhemmistaan. Nomen est omen. Isän löydettyä Margaretin lahjoittaman kirjan tarinaan tulee mukavasti ytyä: Margaretkaan ei ole sitä miltä alussa vaikutti ja kirjamaailman termistö ja käytännöt pätevät novellin tulevaisuudessa myös ihmisiin. Kun kuvioon ilmaantuu vielä taidokas piirtäjä Amy, Oliverin koulukaveri, ja ilkeä Jash, rinnastukset nousevat korkeimpaan potenssiin. Leinosen analogiat ovat nerokkaita.

Margaretin sukunimeä voi arvailla ja novellin lopussa se paljastuukin, joskin sen alusta puuttuu tavu. Kenties joku ilkimys on editoinut Margaretin sukunimeä sen sähköisessä muodossa?
Tällä novellikokoelmallaan Anne Leinonen osoittaa jälleen kuuluvansa suomikumman terävimpään kärkeen. Onneksi vielä löytyy kustantajia, jotka uskovat tekijöihin niin paljon, että julkaiset novellikokoelmiakin, vaikka ne eivät maassamme mikään kultakaivos olekaan.

Leinosen novelleja – osa samoja kuin tässä suomenkielisessä kokoelmassa ja aiemmassa Valkeita lankoja -kokoelmassa – on nyt myös saatavilla englanniksi, joten jos haluaa yllättää ulkomaalaisen, englantia taitavan ystävänsä todella iloisesti, parempaa kirjalahjaa on vaikea kuvitella. Pienen rasian jumala ja muita novelleja sopii suomea taitaville vaativimpaankin makuun.

Magdalena Hai: Gigi ja Henry 1-3. Karisto 2012-2014.

”Ihminen on vaillinainen, eikä pysty ymmärtämään koskaan täysin maailmaa, jossa hän elää. Puhtaus ja saasta. Nekin ovat vain sanoja. Ne ovat välineitä, joilla maalaamme todellisuuden.”

Magdalena Hain Gigi ja Henry -trilogia sekoittaa taidokkaasti ja viihdyttävästi steampunkia, vaihtoehtohistoriaa ja yhteiskuntakritiikkiä. Kieli on rikasta ja omaperäistä, henkilöhahmoilla on oma tapansa puhua. Vastaavasti hahmot ilmentävät erilaisia luonteita ja tapoja, joiden kuvaamisessa tekijä on onnistunut erinomaisesti. Romaanisarjan henkilöt ovat eläviä, todentuntuisia. Jopa ihmissudet.

Oikeastaan trilogia on Gregoroviusten hallitsijasukuun kuuluvan prinsessa Gigin eli Gregorovia Anastassija Ludovica Konstantininan kasvukertomus ja tarina itsensä löytämisestä. Gigin todelliseen luontoon vihjataan jo sarjan ensimmäisessä osassa, oikeastaan hänen äitinsä sanoo sen suoraan eräässä kohtauksessa, ja toisessa osassa vapauden teema, peto ihmisessä ja ihminen pedossa, nousee selkeämmin esiin. Hai viittaa tähän Kellopelikuninkaassa vahvasti, kun ihmissusi Aren Mussovits ja Gigi näkevät, miten eräästä laivasta tuodaan leopardia häkissä. Kohtaus on vaikuttava ja taidokkaasti laadittu.

Vertailukohtana tekijä käyttää vanhaa viinaanmenevää merirosvoa, Puujalka-Murtaughia, joka on nuorena elänyt villiä elämää ja tylsistynyt rauhallisessa vanhuudessaan. Hän ei osaa enää elää muulla tavalla kuin hurjana merirosvona. Vangittu leopardi – ja tietenkin jokainen vapautta rakastava olento, peto, ihmispeto – tuhoutuu, koska se ei pääse toteuttamaan vaistojaan, luontoaan.

Toisaalta kasvaminen ja muutos pelottavat Gigiä. Hän haluaisi jatkaa elämäänsä lapsuuden vapaudessa ja kaipaa sarjan toisessa osassa takaisin Alhaiston kaupunginosan rääsyläisaikaan. Hän ei kuitenkaan voi välttää kohtaloaan.

Vapauden ja villiyden tematiikka hallitsee trilogiaa muutenkin. Ensimmäisessä osassa, Kerjäläisprinsessassa, tutustumme yksitoistavuotiaaseen Gigiin ja hänen perheeseensä. Kuningasperhe on paennut Umbrovian vallankaappausta kaukaiseen Keloburgin kaupunkiin Vihreälle saarelle. Siellä Gigi ystävystyy Alhaiston kaduilla elävän kolmetoistavuotiaan Henryn kanssa. Kun tarina alkaa, tämä kaikki on jo tapahtunut. Varhaiskypsä Henry itsenäisyydessään on suorastaan vapauden ruumiillistuma. Hänen vapaudessaan on kuitenkin traaginen sävy.

Kellopelikuninkaassa vapautta edustavat myös luolassa asuvat lapset ja nuoret, maanalaiset, jotka kapinoivat yhteiskuntaa ja rikkaita vastaan. He eivät alistu vaan panevat hanttiin. Mukana on aimo annos romantiikkaa. Orpo- ja kiertolaislasten johtajat, Nikanor ja Naseem, tuovat tarinaan mustasukkaisuutta ja humoristisia jännitteitä: Gigin kiinnostuessa Naseemista ja päinvastoin, Henry ja Nikanor ovat molemmat mustasukkaisia ja ikäkaudelle tyypilliset ristiriitaiset tunteet räiskyvät. Kellopelikuninkaan loppupuolella Gigin ja Naseemin avainkohtauksessa vapaudenkaipuun teema korostuu entisestään.

Kerjäläisprinsessassan avauksessa Gigi kertoo olevansa nuorin Umbrovian kuninkaallisen perheen neljästä tyttärestä. Vanhin heistä on Katerina, joka on vallankumouksen yhteydessä kokenut todella kovia. Keskimmäiset, Lilibeta ja Ellina, ovat keskenään niin läheisissä väleissä, että he saavat muut tuntemaan olonsa ulkopuolisiksi.

Äiti, kuningatar Sofia, on aristokraattisuuden – ylpeyden, kunnian, arvokkuuden, rohkeuden ja sotilaallisuuden – ilmentymä par excellence, joskin hänestä löytyy myös julmia, suorastaan despoottisia piirteitä, jotka saavat selityksen tarinan edetessä. Silti suuri, lämmin sydän nousee hänen hallitsevaksi piirteekseen, kuten kuningattarelle ja sankariprinsessan äidille sopii.

Sinänsä hauskan tarinankertoja-Henryn yksinäisyys ja epäluuloisuus johtuvat hänen itsenäisyydestään, joka puolestaan on seurausta pojan traumaattisesta menneisyydestä. Vapaus on Henryssä eräänlainen vankila, läheisyyden puutteesta ja sitoutumisen pelosta johtuvaa kapinahenkeä. Hän ei voi antautua kiintymykselle, koska pelkää siitä mahdollisesti seuraavaa menetystä. Vasta Gigin tapaaminen auttaa Henryn luottamaan toiseen ihmiseen.

Henryn menneisyys on siis rankka ja Kerjäläisprinsessassa paljastetaan hänen vanhempiensa kohtalo. Tarinan edetessä Henry haluaa olla lehtimies ja opiskelee Ellinan avulla ahkerasti. Opiskelu yhdistyy Henryn kasvuun ihmisenä ja henkilöhahmona, niin henkisesti kuin fyysisesti. Hän ei kuitenkaan koskaan kadota katurotan veijarimaisuutta ja kapinahenkeä. Tosirakkauden hän kohtaa sarjan päätösosassa, mutta siitä ei voi enempää kertoa paljastamatta tärkeitä juonenkäänteitä.

Kellopelikuninkaassa esiintyvä Sokean Jumalan veljeskunta tuo trilogiaan ripauksen uskontokritiikkiä. Fanaattisuus ja fundamentalismi on kaikkialla samanlaista, uskonnosta tai ideologiasta riippumatta. Veljeskunta edustaa myös hengenvaarallista juonittelua, jonka taustalta löytyy Gigin ykkösvihollinen.

Andros ”Luopio” Epirikos, vallananastaja, on trilogian klassinen roisto, kuningasperheen nemesis, oikea pahuuden ruumiillistuma. Susikuningattaressa hänen arvellaan olleen lapsena aivan normaali, mutta jostain syystä, jonkinlaisen kieroon kasvamisen myötä, Andros Luopio on siirtynyt pimeälle puolelle. Hahmona hän jää hieman etäiseksi, sivuhenkilöksi, vaikka onkin mukana monessa ratkaisevassa käänteessä. Hänen toimintansa tähtää kuningasperheen tuhoamiseen ja Umbrovian hallinnan säilyttämiseen.
Steampunk tulee teokseen Gigin isän, kuningas Konstantin IV Astronomikos ja sarjan toisessa osassa hänen palvelukseensa astuvan nuoren Barnabas Volmontin kautta. Kuningas on myös keksijänero, jonka pommit ja lentolaitteet auttavat sankareita taistelun tiimellyksessä. Kellopelikuninkaassa esiintyy lisäksi Barnabaksen keksimiä minimatoneja ja Titan-ilmalaiva, joka on kuninkaan suurhanke. Se on myös juonen kannalta tärkeässä roolissa.

Susikuningattaressa Pariisin kaduilla kulkee höyrykuoriaisia ihmisiä ja heidän matkatavaroitaan kuljettamassa ja Gigin isosisko Ellina ryhtyy valmistamaan mekanoötököitä, jotka ovat hänen omien sanojensa mukaan ”Barnabaksen minimatonien seuraava sukupolvi”. Nerokas Ellina seuraa keksijäisänsä jalanjälkiä ja on keskeisessä roolissa myöhemmin, kun taistelu Umbrovian hallinnasta alkaa. Mukana on myös Luopion armeijan kauhistuttavia konemiehiä, kellopelisotilaita ja kilpikonnamaisia sekaolentoja.

Gigin Kerjäläisprinsessassa saama vakava silmävamma ja siitä seuraava erilaisuus sekä hyväksytyksi tulemisen tarve ovat Gigin hahmon kantavia teemoja. Juuri vajavaisuus tekee Gigistä niin rohkean ja kauniin. Hänen kauneutensa on sekä sisäistä että ulkoista, ja jos hänen luonteenpiirteistään haluaa nostaa esiin yhden tärkeimmistä, se on tahdonvoima. Gigi on määrätietoinen ja järkähtämätön. Hän uskaltaa kohdata pelkonsa ja pahimman vihollisensa silmästä silmään.

Gigille paljastuu vähitellen seikkoja suvun historiasta, jotka selittävät hänen vaistomaiset tuntemuksensa. Mussovits kertoo, että Umbrovian hallitsijasuku on sekoittunut aikoinaan ihmissusien, varcolacien, kanssa. Gigissäkin on siis roppakaupalla ihmissutta. Juuri tämän tosiasian kuningatar Sofia mainitsee jo sarjan ensimmäisessä osassa: hän viittaa varcolacien verenperintöön Gregoroviusten suvussa.

Erilaisuuden hyväksymisen teemaa ilmentää myös Mussovits, jota Gigi sarjan ensimmäisessä osassa aluksi pitää hirviönä. Vasta kun hän tutustuu ihmissuteen lähemmin, heistä tulee lähimmät liittolaiset ja ystävät.

Kellopelikuningas huipentuu taisteluun, jossa Gigi loukkaantuu vakavasti, jolloin keksijäisän taidot pääsevät oikeuksiinsa. Nyt viimeistään kerrontaa alkaa hallita Gigin erilaisuus – sitä ei voi enää olla huomaamatta, koska tytöstä on tullut ihastuttava höyrykyborgi, jonka suonissa lisäksi virtaa ihmissuden verta. Naseemin suhtautuminen Gigiin teoksen lopussa kertoo kaiken oleellisen. Lukijan on helppo samaistua Naseemiin: Gigin lukuisten aiempien arvostettavien ominaisuuksien rinnalle on nyt tullut yliluonnollisia kykyjä ja hänen mekaaniset rakenteensakin ovat erinomaisen kiehtovia.

Puujalka-Murtaugh on ihmissusi Mussovitsin ohella rakastettava hahmo, joka tuo sarjaan huumoria ja ytyä. Vanha rivosuinen merirosvo ei välitä henkilökohtaisesta hygieniasta eikä käytöstavoista. Tästä irtoaa paljon iloa. Murtaugh seilaa vieläpä lopulta avioliiton satamaan tarvernaa pitävän Kaksoisleuka-Minnien kanssa, joka myös on kerrassaan mainio sivuhahmo. Murtaugh kertoo olevansa vapaa sielu, joten avioliitto ei suju ongelmitta, kuten oli odotettavissa. Susikuningattaren loppupuolen suuressa taistelussa merirosvosta paljastuu uusia puolia.

Vapauden tematiikka on läsnä myös kuningasperheen oleskelussa Keloburgissa Vihreällä saarella, jonka hallitsija, ”isäntä”, käyttäytyy kuin omistaisi aristokraattiset asukkinsa. Mies on keräilijä, joka haalii omistukseensa poikkeusihmisiä. Osa Susikuningattaren tapahtumia seuraa siitä, että kuningatar Sofia haluaa ravistaa Keloburgin isännän orjuuttavan ikeen perheensä harteilta.

Susikuningattaressa Gigi on jo selvästi henkisesti vanhempi ja kypsempi, vaikka on vasta viidentoista. Samoin käy ilmi, että hänen tunteensa Henryä kohtaan ovat aina olleet sisarelliset. Nyt he asuvat samassa asunnossa yhdessä Gigin henkivartijana toimivan Mussovitsin kanssa, vaikka Henry Keloburgin Sanomien ulkomaantoimittajana matkustelee paljon. Gigi tietää, että huolimatta sisarellisista suhteista hänen äitinsä paheksuu yhteisasumista Henryn kanssa.

Susikuningattaren alku kertoo Gigin valmistautumisesta tulevaan taisteluun Umbrovian hallinnasta. Hän on jo edellisessä osassa Mussovitsin pyynnöstä lupautunut Umbrovian susikuningattareksi, koska kuningatar Sofia kieltäytyy kunniasta. Luopio vainoaa ihmissusia Umbroviassa, ja vaikka ne ovat vahvoja, voittaakseen sodan ne tarvitsevat yhdistävän tekijän, johtajan, ihmissusien kuningattaren. Romaani käynnistyy vauhdikkaasti, kun Gigi on japanilaisen mestari Oniwakan opissa ja joutuu taistelemaan opettajansa kanssa saadakseen selville, mitä hänen nimensä tarkoittaa.

Hai on upottanut Pariisiin useita riemastuttavia yksityiskohtia, vuokranmaksua välttelevistä ullakkoboheemeista jouhikkoa yöllä soittavaan pohjoismaalaiseen rappiotaiteilijaan, ja tavataanpa erään illanvieton aikana ohimennen muuan oikea höyrypunkin innostajana toiminut kuuluisa kirjailija.

Matkalla Umbroviaan, Unkarin pustalla, Gigi, Henry ja Mussovits kohtaavat romaneja ja salaperäisen Simza-tytön. Simzakin on erilainen: toiseuden ja vierauden teema korostuu myös hänen hahmossaan. Simza osaa ennustaa ja kertoo Gigille syvällisiä totuuksia maailmasta. Romaneilla on myös kiehtova höyryhevonen, Uljas Ruskea, joka pian paljastuu itsensä keksijänerokuninkaan tekeleeksi.

Umbroviassa ihmissusi Aren Mussovits tapaa pitkästä aikaa Lucija-vaimonsa ja Rufus-poikansa. Jo sarjan ensimmäisessä osassa on käynyt ilmi, että Mussovitsilla on Rufus-niminen veli, joka on liittoutunut vallananastaja Andros Luopion kanssa. Mussovitsin perheestä paljastuu Umbroviassa uusia puolia, jotka selittävät veljesten historiaa.

Susikuningattaren kauneimmassa kohtauksessa joukko kapinoivia nuoria ihmissusia piirittää Gigin, joka taistelee olentoja vastaan naginata-salkoaseella mestari Oniwakalta saamiensa oppien avulla. Juuri kun Gigi on alistumassa tappioon ylivoimaa vastaan, hän ymmärtää, että vanha veriside Gregoroviusten ja varcolacien välillä pitää uudistaa. Hurmeinen rituaali saa aurat liekehtimään ja ”puhtaan, aggressiivisen voiman” laukkaamaan Gigin suonissa.

Trilogia huipentuu veriseen sotaan Luopion ja Gigin joukkojen välillä, ja loppukohtaus taulukuvaelmineen on todella upea. Sen sanoma ei jätä kylmäksi.

Jokaisen kirjan lopusta löytyy tekijän lyhyt selvitys luomastaan maailmasta ja sen taustoista sekä kirjallisuuslistaus. Nämä osoittavat sen, kuinka paljon taustatyötä kirjailija usein tekee luodessaan vaihtoehtohistoriallisen maailman teoksensa tapahtumille. Selityksistä löytyy runsaasti mielenkiintoisia historiallisia detaljeja ja ihmissusimytologiaa. Hain tulkinta ihmissusimyytistä osuu nappiin.

Toisaalta taustoitukset saattavat viedä joiltain lukijoilta osan kuvittelemisen ja pähkäilemisen ilosta, joten jos kirjojen maailma vaikuttaa ahmiessa viehättävän salaperäiseltä, samaan aikaan tutulta ja vieraalta, ”Sananen kirjailijalta” voi hieman rikkoa kiehtovaa illuusiota.

Karttojen käyttö etu- ja taka-aukeamalla on fantasiagenren vakiintunut perinne, ja Magdalena Hai osaa kirjoittamisen ohella myös piirtämisen. Vain Kerjäläisprinsessassa karttaa ei ole. Kirjojen upeat kansikuvat on tehnyt Sára Köteleki.

Gigi ja Henry -trilogia vie lukijan mennessään. Vauhtia, käänteitä ja yllätyksiä riittää, niin onnellisten kuin vähemmän onnellisten tähtien alla, eikä monessa suhteessa epätäydellisiin ja traagisiin päähenkilöihin voi olla samaistumatta ja rakastumatta. Tämä on erinomaisen kirjallisuuden ja yleisinhimillisyyden tuntomerkki.