sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Henry Parland: Khimaira

Toimittanut ja esipuheella varustanut Harri Kumpulainen. Suom. Petri Salin. Turbator 2011.

Tähtivaeltaja 4/2011

Harri Kumpulainen jatkaa tärkeää työtään julkaisemalla suomeksi varsin tuntemattomaksi jääneen Henry Parlandin (1908–1930) fantasianovelleja. Esipuheessa kirjan toimittaja kertoo Parlandin elämästä ja taiteesta. Valitettavan lyhyeksi jääneestä elämästä huolimatta Parland ehti kirjoittaa klassikon aseman ansaitsevaa kirjallisuutta. Hänen ruotsin kielensä oli omintakeista, koska Parlandin tausta on sekoitus venäjää, saksaa, ruotsia ja suomea. Petri Salin on käännöksessään pyrkinyt mahdollisuuksien mukaan säilyttämään kirjailijan omaperäisen tyylin.

Ensimmäinen novelli Joutsen on vahvasti ja vanhahtavasti romanttinen itsemurhatarina. Nuoren miehen elämässä ei ole mieltä, ei valoa. On vain epätoivoa. Kieli on kaunista, ehkä hieman hapuilevaa, eikä kertomus oikeastaan sisällä fantastisia elementtejä kuin nimeksi. Kuitenkin loppuhuipentumassa on väkevää, runollista symboliikkaa.

Niminovelli jatkaa samaa pessimistis-romanttista teemaa ja tyyliä, tuoden mukaan yliluonnollisen elementin. ”Ihminen, jonka kohtaloon Khimaira puuttuu, on tuhoon tuomittu.” Runoilija Paul Manet huomaa tämän liian myöhään.

Vuori-novellissa on nimensä mukaista jylhää majesteettisuutta ja lisäksi yllättävä loppuratkaisu. Tämä on suosikkejani kokoelmasta. Novelli on kieleltään voimakas ja nousee kahden ensimmäisen tematiikan yläpuolelle monellakin tavalla – kuten vuoren pitääkin.

Seuraavakin novelli kertoo vuoresta, univuoresta, mutta siinä on samalla tieteellisesti kuvattua uskonnollisuutta tai uskonnollisesti kuvattua tiedettä. Lisäksi – kuten novellin nimi osoittaa – läsnä on buddhalainen motiivi, tyhjyys. Tuskin Parland oli lukenut miekkamestari Miyamoto Musashia, mutta olisi hyvinkin voinut: univuoren viisas vanhus näet lausuu samuraihenkisiä ikuisia totuuksia.

Novellissa Kuolon tähti tekijä saavuttaa apokalyptisen tunnelman nerokkaasti pienillä siirroilla. Siinä yhdistyy lovecraftilainen scifitunnelma uhkaavan maailmanlopun väistämättömyyteen ja läheisyyteen. Epätoivoa ja ihmisten sekaannusta huokuva novelli sisältää myös aineksia, joista Strugatskin veljekset olisivat voineet olla ylpeitä. Kuolon tähti on selvästi aikaansa edellä ja kansainvälisestikin arvokas taideluomus. 

Novellien väliin sijoitetusta luvusta löytyvissä proosafragmenteissa on alussa Jim Morrison -tyylistä käärmesymboliikkaa ja myöhemmin vahvaa surrealismia, jossa Jumala ajaa autolla ja piru matkustaa junassa.  Fragmenttien pääasiallinen tunnelma on Parlandille ominaiseen tapaan synkkä: kuolema ja väsymys hallitsevat.

Lyhyet kolmiosaiset Minä ja smokkini sekä Teema ovat absurdeja ja unimaisia, varsinkin Minä ja smokkini on suorastaan hirtehinen. Teema-novelli on huomattavasti mustempi, hyvin outo tunnelmaltaan. Tekijän pessimismi tulee tässäkin esiin lyhyinä, yllättävinä purkauksina. Kieli on kaunista ja tiheää.

Teoksen päättää parikymmensivuinen Minä ja isäni silmälasit. Se on oikeastaan klassisen kolmiodraaman eli menagé à trois'n, kuvaus, mutta sisältää erinomaisen originellia, paikoitellen lähes psykoottista yksityiskohtien vyöryttämistä, jossa humalan läpi takit nousevat itsekseen sohvalta, tyynyt avaavat suunsa ja sairaalavuoteella luetun sanomalehden kirjaimet surisevat pitkin huonetta. Kuvasto voisi olla jostain David Cronenbergin elokuvasta. Loppuhuipennus on kafkamainen ja muistuttaa myös Dürrenmattia. Kerrassaan mestarillista.

Harri Kumpulaista on kiittäminen siitä, että nämä harvinaiset novellit on nyt saatettu laajemman lukijakunnan nautittavaksi suomen kielellä. Petri Salinin käännös on loistava, varsinkin viimeisen novellin maaginen sanataiteilu. Henry Parland ehdottomasti ansaitsee sen arvon ja huomion, josta Kumpulainen esipuheessa kirjoittaa. Suomessa on osattu kirjoittaa maailmanluokan fantasianovelleja jo viime vuosisadan alussa. Parland-käännös on merkittävä kulttuurityö.

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon

Tammi 2011.

Tähtivaeltaja 4/2011

Jos joku ihminen joutuu sellaiselle polulle, ei hän enää osaa kotiin, vaan hurmaantuu, joutuu outoon olotilaan eli toiseen maailmaan, missä kaikki on toisin kuin täällä. Tuonpuoleisen maailman erottaa tämänpuoleisesta jonkinlainen salaperäinen verho, joka on niin läpitunkematon, ettei sen taakse joutunut edes sadeilmalla kastu.” Näin kuvaa Martti Haavio metsänpeittoa, pahan polkua, Suomalaisen muinaisrunouden maailmassa.

Sari Peltoniemen uusi kirja on luokiteltu nuorisokirjallisuudeksi, mutta kyllä se toimii vanhalle äijällekin. Ensimmäisiltä sivuilta alkaen tarina imaisee mukaansa ja kirja on ahmaistava kerralla. Mukana on hienoja rinnastuksia ja vastakohtia, murrosikäisen Jounin kadonneen, salaperäisen äidin tarina, mutta ennen kaikkea Lapin outo luonto. Metsä.

Jounin perhe elää ekologista elämää. Isä ja sisar ovat vahvoja uskossaan. Ala-asteen opettaja Romppainen, teoksen hauskin hahmo, nousee heitä tärkeämpään rooliin tarinan edetessä. Myös Romppaisen tytär Matleena muodostuu Jounille läheiseksi.

Kirjan tärkein hahmo päähenkilön kannalta on kuitenkin salaperäinen nainen, metsänneito, joka haluaa Jounin. Kyseessä on alkuvoimainen olento, druidien mytologiaan vertautuva pelottava hahmo. Jounin kokemukset ovatkin paikoitellen suorastaan kauhistuttavia. Onneksi Romppainen ja kolttasaamelaiset osaavat auttaa nuorukaista.

Alkuvoima heijastaa nuoren heräävää seksuaaliviettiä, murrosiän liikkeelle panevaa energiaa. Tarinassa perustetaan bändiä, mukana on taidolla piirrettyä sukupuoliroolien kyseenalaistamista ja seksuaalisuuden pohdintaa. Henkilöt elävät ja hengittävät.

Metsänpeitto on samaan aikaan pelottava ja kiehtova, kuin seksuaalisuus. Se vetää Jounia puolueensa, mutta aiheuttaa myös torjuntaa. Nuoren elämä mullistuu, kauhusta nousee lopulta kauneus. Onko se todellista vai kuvitelmaa? Peltoniemi ei vastaa. Yliluonnolliset tapahtumat liittyvät kiihtyvään hormonitoimintaan, symboloivat sitä, mikä ihmisen on lähes mahdotonta hallita, toiveiden ja pelkojen ikiaikaista kohdetta. 

Kadonnut äiti kutsuu poikaansa tai päinvastoin. Samalla kaupunkilaisihminen on kadottanut jotain, kenties lopullisesti. Jouni joutuu vastakkain ihmisyyden syvimpien kerrostumien, primitiivisimpien vaistojen kanssa, ja kokee jotain, jota kukaan muu ei kenties ole kokenut.

Upean kirjan naulaa loppuratkaisu, jollaisia vain mestariteoksista löytyy. Siihen liittyy erisnimi, joka on samaan aikaan hauska, liikuttava ja sympaattinen. Aivan kuin hahmo, joka sitä kantaa.

perjantai 16. joulukuuta 2011

Marko Hautala: Torajyvät

Tammi 2011.

Tähtivaeltaja 3/2011

Erään teorian mukaan torajyvät aiheuttivat Salemin kuuluisat noitavainot vuonna 1692. Hautalan Torajyvät alkaa vuodesta 1697. Tämä ei ole sattuma.

Teoksen nimi on avain tarinan aiheeseen: perheriitoihin ja monimutkaisiin suhdeverkostoihin. Niistä tulee mieleen Kauniit ja rohkeat -televisiosarja, joskin Torajyvissä meno on vielä sekavampaa ja ilkeämpää. Ihmisen julkisivun alla on mustia vesiä, syviä virtoja. Noitia on lähes kaikkialla. Nukkeja, voodoota. Yksittäisiä vahvoja kuvia, symboleja, riittää. Aina kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

Teoksessa tapahtuu monessa ajassa, mutta tapahtumilla on tietenkin temaattinen yhteys. Päähenkilöitä on oikeastaan kolme, joista Jenni ja Markus - entinen aviopari - ovat tärkeimmät. Markuksen isä on myös keskeisessä roolissa, samoin Jennin poika Miro. Henkilösuhteet ovat pahasti tulehtuneet, kirjan alkupuoli on varsin ahdistavaa luettavaa.

Finnish Weird -aineksia ja -sävyjä tarinasta ei puutu. Historiallinen ulottuvuus luo nykyhetkeen pelottavia varjoja; lukija aavistaa jo alussa, että tästä ei hyvää seuraa. Meri, tuho ja rappio ovat vahvasti läsnä, kuolema kuiskii kolkosti korvaan. Ihminen on paha ja ansaitsee rangaistuksen synneistään.

Hautala rakentaa taitavasti vähitellen kasvavaa jännitystä, jossa kauhuainekset limittyvät tapahtumiin kuin itsestään. Luonnollisen ja yliluonnollisen raja häilyy, toisinaan todellisuus on tarua hirvittävämpää. Henkilöt vaikuttavat elävän kaksoiselämää, kahdessa ulottuvuudessa, kahdessa ajassa.

Kuitenkin loppua kohden jännite hieman herpaantuu ja käänteet muuttuvat paikoitellen jopa ennalta arvattavaksi. Erilaisuus ja outous voivat kääntyä vahvuuksiksi, mutta vahvuus voi toisaalta olla turmioksi. Onneksi sentään kaikkea ei romaanissa selitetä – paljon jää lukijan pähkäiltäväksi. Joka tapauksessa Torajyvät on kansainvälisen tason kauhuromaani, jossa on myös hitunen yhteiskuntakritiikkiä ja feminismiä.